22.1.2008. Havahdun tietokoneen tuulettimen käynnistymiseen. Pesukone humisee tasaisesti jossakin. Stereonäköni skannaa huonetta. Työpöydälläni makaa kotipolttoinen cd. Se on ilmestynyt siihen kuin itsestään. Tai ei aivan: äkilliset, hajanaiset muistikuvat, kipeät väläykset kuukausien, ehkä vuosien takaa viiltävät silmien tappisoluja sisäisessä okulaarissani. Mitä arassa päässäni tapahtuu juuri nyt? Vilkaisen äänitettä vielä kerran. Tuska parahtaa sisälläni uudelleen! Kuka tästä on vastuussa?! On pakko keittää kupillinen vihreää teetä ja hengähtää syvään: en ole yksin. Tässä täytyy olla jokin suurempi juoni taustalla. Aloitan meditoinnin, suggeroin itseni vierailijaksi paikkaan, jota kylän vanhimmat kutsuivat aikoinaan Tajukankaaksi. Pian muistan kaiken kuin eilisen, vaikka ajankohtaa voisi miltei faktana eiliseksi kutsuakin. Syksy 2007. Se imi voimiani kuin punakka, hemmoteltu esiteini McDonaldsin pirtelöpurkkia. Harmaan epäuskon hetkellä, ajan ja paikan transendenttisen siirtymän jälkeen, harsoisen maiseman keskellä leijuu hiljalleen hahmottuvia kasvokuvia: näen etäällä kiinalaista, toistaalta vapaapainijaa muistuttavan naaman. Se leijuu kohti kuin taistelulaiva, metalliset lävistykset tähystystornin kulmille vinkuen. Äkkiä sylissäni on kitara, piuhalla vahvistimeen kiinnitetty kidutuslaite. Joku pakottaa soittamaan. En tunne käskyttäjän läpitunkevaa ääntä. Kuka siellä!?

Hetkeä myöhemmin olen havahtumaisillani jostain maan alta. Haparoin rappusia alas, tarraan ohitseni lipuvaan hahmoon. Puun ja betonin hämärissä liikkuu pitkulainen, parrakas olento. Puheestaan en ota selkoa, mutta pikkusikarin sivistynyt odöö luo visuaalisen ärsykkeen kanssa tutun kontrastin. Olen saavuttamaisillani tajunnan ja sijaintini ymmärtämisen, kun näen pitkien käsien lasketutuvan suunnattoman miksauspöydän ylle. Sama äänisample soi looppina, satoja, ehkä kymmeniä tuhansia kertoja. Kuulen jälleen salaperäisesti tutun oloisen, käskyttävän huutoäänen – samaisen kuin aiemman näkymän loppupuolella. Olen transessa.

Harppaus aivoissa millimetrejä, ajassa kymmeniä päiviä eteenpäin. Tuijotan aavaa ja salaperäistä merta. Sen kuohuaminen huuhtoo ajatukset mennessään, korvakäytävillä kalskahdellut synteettinen kopina on vaihtunut totaaliseen rauhaan. Kaikilla äänillä on pehmeästä kudoksesta tai todellisuutta hellivästä atomirakenteesta soljuva dynaaminen, orgaaninen taajuus. Lämpötilojen aistiminen on puhdasta nautintoa iholle. Olen päässyt paratiisiin. Maistan suussani vahvan chilin ja mieleni tekee lausua salaperäiset sanat: ”Phuaa mii kwaa suk”.

Rojahdan tuolilleni kuin John Holmesin parhaat videoliikkeen lattialle. Pälyilen äkillisen toiminnon syytä, jalkoja maahan kiskovan julman voiman alkuperää. Ketään ei näy missään. Miksi olen taas työhuoneessani? Juuri olin löytämässä nirvanan, ilman Kobainin häiriköivää, hilseilevää preesensiä! Tahdon takaisin, pois tästä rännän ja maaseudun raunioitumisen maaperästä! Kaipaan palautumista kohdun humisevaan altaaseen, aivojen narikkasektorille, unohduksen sammeaan kylpyammeeseen, tarinoiden ja legendojen synnyinsijoille! Haluan takaisin transeen! Silmät kohtaavat jälleen poltetun cd:n. Ei perkele. Ne masteroivat sen valmiiksi kun olin lomilla. Nytkö ne hommat sitten alkavat?!