Jo viides kupillinen kahvia haetaan yläkerran kirpputorin tiskiltä. Aamulla on lunastettu ensimmäinen kuppi euron hintaan. Santsaamalla annosta täytetään vuorokauden kofeiinitarve moninkertaisesti. Aamiaisen lisänä nautitaan henkilöstä riippuen porkkanaa tai leipää, ehkä jotakin c-vitamiinipitoista hedelmää. Näin pidetään keho tyytyväisenä Stam1nan kolmannen albumin miksauksen ajan. Miitri Aaltonen on saanut Stam1nan kahden aiemman albumin äänityksissä lisänimiä, kuten Pitkä-Jussi sekä Pappa. Todellisuudessa mies on vain viitisen vuotta yhtyettä vanhempi, pituuttakin on vain 190 senttimetriä. Parrakkaan ja pitkätukkaisen olemuksen kaartuminen Music-Bros -studion äänityöpisteen ylle muistuttaa etäisesti apokalyptista, tummanpuhuvaa sateenkaarta. Keksin kutsua miksaajaamme nimellä Black Rainbow.

Oman elämänsä intiaani kääntyy yllättäen kohti ja toteaa: ”Vittu mitä tekstiä. Siinä on kotona nautittu vähän punaviiniä”. Black Rainbow viittaa projektinimeltään Pexin Diabloksi ristittyyn kappaleeseen, jossa lauluraidalla vaaditaan ”armomurhaa, ei lasiarkkua”. Black Rainbow kertoo työn olevan ”aika vitun liepeillä”, viitaten pian työvuorossa olevaan Takataka-teokseen. Takatakan esimiksaus on postitettu aiemmin tuottaja Joutsenniemelle, jonka toivelistalla on etupäässä pikkuruiset korjausliikkeet. Black Rainbow tyhjentää oman kahvikuppinsa, muttei yllättäen lähdekään pikkusikarille: tämän mies hoiti jo kahdeksatta kertaa vain minuutteja sitten.

Nojaudun taaksepäin tarkaamon kuluneella sohvatuolilla ja tarkistan kellon olevan 16:21. Black Rainbow pitää pienen jalottelutauon, jonka aikana par’aikaa käsiteltävän laulun sanoittaja saa osakseen suorasukaista kritiikkiä. Nauru on vilpitöntä ja suotavaa, itseironia ja häpeämättömyys on taiteilijan katkera malja. Black Rainbow kertoo mielipiteensä suoraan ja tekee teräviä havaintoja saaliistaan. Vain näillä keinoin intiaanit selviävät talven ylitse. Lemillä tallennettu äänite on tuotu miksattavaksi itärajan kuohuvaan jokikaupunkiin, Imatralle. Ensimmäisinä päivinä mukana on ollut myös tuottaja Joutsenniemi, sittemmin vain yksi yhtyeen jäsenistä. Näiden päivien suurimmaksi ongelmaksi on muotoutumassa bassorummun istuttaminen kokonaisuuteen. Kompromissien tekeminen on tosiasia. Digitaalinen äänenkäsittely taivuttaa mahdollisuuksien raja-aitoja vain tiettyyn pisteeseen. Näiden takana siintää alastomana lähtösignaalin heikkous taikka tekijäjoukon inhimilliset mielipiteet taiteellisista tavoitteista. Lankoja pidellään monissa käsissä: niitä nyyhdetään suuntaan jos toiseen, lakkaamatta, raivopäisesti. Vaan Intiaanien päällikkö on nyt kuitenkin Black Rainbow, pikkusikarien tuohoaja. Hänen tiipiinsä, hänen sääntönsä. Savumerkki nousee Imatran taivaalle.

Basson vahva jytinä avaa äänimaiseman kuin varttikiloinen puunuija pääkallon. Rytmiosasto tukee kokemusta, jonka tahdikas eteneminen määriytyy virvelin vääjäämättömään piekesentään. Käsiteltävä kappale on hieman keskitempoa nopeampi seikkailu puhelaulun viidakossa. Kolmiraitainen vokaaliosuus vaikuttaa erikoiselle ratkaisulle, siltikin kovin tyypilliselle Stam1nalle. Kappaletta värittää osaltaan stereokuvan sivustoja viilaavat kitaravallit, etäisesti Meshuggah-soundia lähestyvä tahditon mutta salaperäisen looginen kokonaisuus.

Black Rainbow kiroaa toistuvasti. ”Varsinaisia velikultia, vittu”. Rakkaus musiikkiin on todellisten heviammattilaisten elämässä perusasioihin syventymistä, turhan riplailun välttämistä ja rehellistä mielipiteen vaihtoa. Musiikin tehtävä on porata avolouhoksen seinämästä tonnin järkäleitä. Musiikki ei käskytä: musiikki alistetaan.

Kuin japanilainen mestariseppä, metalli taivutetaan satoja ellei tuhansia kertoja. Vain tällä ikivanhalla periaatteella saavutetaan kunnioitetuimpien samuraiden kumarrus: katana ei katkea luuhun, ei puuhun. Musta sateenkaari takoo miksauspöytää, kunnes metallipajan hiillos jätetään hiipumaan täsmälliseti kello 18:00. On odotettava seuraavaa aamua ja nousevan auringon ensimmäistä kahvikupposta.