Erotiikan esinäyttämö repeää! Kuolon löyhkä leijuu uhkaavana ilmassa…

Baking 'n enjoyin' the life!

Keskiviikko 25.9.13

kp: The Bull on suoriutunut tehtävästänsä ja soittanut kaikki rummut nauhalle. Juhlistimme ensimmäistä etappia rumpuharjakaisilla – Antin kanssa kahdestaan Hämeenlinnan yössä. Iltaan kuului karaokessa äänen huutaminen paskaksi ja omituinen beatboxing freestyle rappibattle paikallisten kanssa. Ilta oli oikein mainio ja seuraukset vielä hienommat. Onneksi ei tarvinnut herätä aamulla yhdeksältä soittamaan komppikitaroita.

The Pi-ZZ-a-Top

H: Heräsin, nousin, suihkutin pönttöön, suihkutin vettä tukkaani, join kahvin. Skebasaundin rakenteluun, mars! Edellisenä iltana olin vaihtanut Peavey 5150:aan sekä etu-, että pääteputket: samaan vahvistimeen, jolla on aikanaan soitettu Children of Bodomin ensimmäisen levyn kitaroita. Kitarateknikko Kangastalon rakentama Särä-särkijä toi yleissaundiin mukavan ylärapinan, alapäähän sovittelin BBH-purnukkaa. A’vot! Mutta sitten törmäsin perustavanlaatuiseen ajatukseen: mitäpä jos soittaisinkin tälle levylle komppiraitoja ESP PhoeniX II:lla, eritoten sen passiivimikeillä läheltä kaulaa…? Olenhan ollut tallamiehiä, henkeen ja vereen.

kp: Tässä on pariin kertaan tullut mietiskeltyä, mistä moinen mikkikytkinfiksaatio yhtäkkiä on saanut alkunsa, kunnes tänään tajusin ettei Antilla ole aikoihin ollut studiossa kitaroita, joissa edes olisi mikkikytkintä! Mikäs siinä, tämä meille uusi lähestymistapa tuntuu tuovan aivan uudenlaista ja kaivattua tuoreutta tähän hommaan. Ja koska eri juttujen kokeilu ei pelota ns. ihan perkeleesti, niin kivahan näitä on täällä testailla. Ja pääasia on se, että tuntuu toimivan.

H: Aloitimme komppikitaroinnin Rautasorkasta. Särön määrä minimoitiin, jottei kvinttiharmonian syttyminen ja sointi olisi 250 BPM:n nakutuksessa 8-osina soitettuna vaikeaa kuunneltavaa. Onnistuminen! Raikas, lämpöinen, old-school-saundi kantoi kappaleen käyntiin ja lentoon. Uusi tuuli! Komppasin samoilla lämmöillä biisin molemmat laidat täyteen, toisena skebana ESP:n Noitapilli (eli uusi kuusikielinen Phoenix-rungosta modattu Signature Hyrde passiivi-tallamikityksellä) ja vahvistimena Olkkosen Boogie. Lisäilin kappaleen loppuosan sambakompin ensimmäisille iskuille omituisen dempatun drop-D-iskun 0.8 mm plektran laidalla raapaisemalla, ja Kaikka oli sammuttelumiehenä kielelle. Omituista yhteistyötä, mutta lopputulos täyttä vitun rautaa!

kp: Heheh, jotain vastaavaa taisi olla edellisissä sessioissakin. Nämä on mukavia juttuja. Loppujen lopuksi melko mitätöntä kikkailua, mutta tärkeää ja HAUSKAA puuhailua, josta tulee mukava fiilis. Pikkukivaa hölmöilyä. Mutta siirrytään levyn kannalta tärkeimpiin asioihin, eli päivän pizza-uutisiin: tänään oli aika siirtyä pizzatilastoissa Huurun edelle. Kotipizzassa käynti nosti oman pistesaldoni 11,5 pisteeseen, eli täpärä yhden pisteen johto hallitsevasta mestari Huurulaisesta on nyt tosiasia.

Tästä ei kuulema saa edes puolikasta pistettä...

H: Pian oli pikaisen valmisruokailun aika (skippasin pizzan, sillä olin soittovuorossa, enkä halunnut hidastaa aivotoimintaani), ennen siirtymistä kappaleeseen työnimeltä KKK. En halua paljastaa vielä lyhenteen tarkoitusta, mutta sävelluonteeltaan biisi on seuraavanlainen: laitetaan Kake soittamaan suljetulla hihatilla omituista ”kävelykomppia” säkeistöihin, kertosäikeisiin taasen lyhyinä sarjoina yhden käden virvelitrilliä. C-osassa mennäänkin sitten Slayerin häkkiin ja ilmaistaan musiikin voimin, miltä kuulostaisi keskiyön sirkuksen merry-go-round, jos se palaisi napalmia ja pellet taistelisivat puukoin taustalla. Taistelin tieni läpi mielisairaiden rytmitysten jälleen matalavireisillä kuusikielisillä, saundina mahdollisimman tunkkainen murina, jostain päin Ruotsia vuosimallia -90. Päivä pulkassa, kas näin!

kp: Tähän kappaleeseen tuli röyhkeä kitarasaundi! Säröä ei ole todellakaan muille jakaa, jolloin oikean käden tekniikka ja tarkkuus jää avainasemaan. ”Rankkuudesta” ei silti tarvitse karsia yhtään, vaan kitarat muiluttavat oikein nätisti vatsaa sekaisin. Tunnelma seilaa muutenkin hienosti likaisesta raikkaaseen ja sieltä takaisin rupisiin tahteihin. KKK-biisin valmistumista tulee varmasti seurattua mielenkiinnolla, koska jotenkin tuntuu, että tässä on kaikki mahdollista… Biisi ei ole vielä paljastanut meille todellista luonnettansa.

H: Iltapuhteina piti vielä ehtiä dokumentaristi Purmosen videohaastatteluun. Joka jätkä teki oman osionsa muisteloissa vuosien 2009-13 -väliltä. Puin päälleni haastattelua varten spesiaalin ”Lemi’s” -rutkun ja kerroin totuuden. Tai, no, ainakin osan totuudesta. Sittenpähän näette.

Torstai 26.9.13

H: Karu herätys. Studiotilojen siivousfirma teki yllätyshyökkäyksen makuutiloihin, juuri kesken makeimpien tuutilullien. Tästä tulistuneena syöksyinkin työstämään Kai-Pekan Panzerfaustia kovalevylle. Vanha sotaratsu ESP Hattu kouraan, hienovire kuosiin ja Saksa-Jannen avulla kunnon tapposaundi kehiin: Bad Monkey, BBH ja 5150, a’vot! Soitin apinan raivolla. Kaikki oli ohitse nopeasti, paitsi Kai-Pekan C-osan epärytminen, löysällä kädellä lurautettava väliharmonic. En vaan perkele osaa soittaa rennosti. Olen tiukan toiminnan mies. Kitaristina olen kuin rakastaja: kovaääninen ja nihilistisen tarkkakätinen.

P: Kyllikki. Huuru on bändin natsikäsi-Edward – mie enemmänkin jazzikäsi. Eipä silti, kohti uusia haasteita ja samaisen kappaleen toista komppiraitaa narulle. Ei tässäkään tempo ollut erityisen armelias, muistaakseni 185 tempolla pitää melodiaa veivata 16-osina. Aluksi käytiin Jannen kanssa lähes kaikki mahdolliset vahvistin-kaappi-pedaaliyhdistelmät läpi, mutta päädyimme kuitenkin lopulta miun Mesan Markku Vitoseen. Itse soitto taisi mennä aika nopiasti purkkiin ja raita oli valmis raadin hyväksyttäväksi. Hyväksyntä tuli ja olin itsekin tyytyväinen, koska ei miun komppeja ole hirveästi levyillä kuultu. Nyt oli kuitenkin aika ottaa haaste vastaan ja kehittyä myös komppikitaristina.

Lattiapizza.

kp: Ja hyvinhän jätkät taas tykitti. Tässä biisissä huomaa dynamiikan, eli dynamiitin särön suhteen: aiempien kappaleiden vähäinen särömäärä saa tämän kappaleen kuulostamaan melko hurjalta, vaikka gainit eivät ole tässäkään liian lujalla. Panzerfaust taisi muuten jäädä ”avaamatta”, kun siitä on viimeeksi päiväkirjoissa puhuttu, joten raotetaan säveltäjän tunnelmia sitten näin jälkikäteen. Kappaleen demonimi oli At the Caribian, eli jo nimestä voi päätellä, että tässä seikkaillaan naapurimaasta 90-luvulla tulleen maailman parhaan death metal -levyn tunnelmissa, sekä seilataan avomerellä pääkallolipun alla. Ainakin tämä oli pyrkimys ja ensifiilis kappaleesta. Biisi on myös yksi parhaista esimerkeistä, miten hienoa bändin sovitustyö parhaimmillaan treenikämpällä on: alkuperäisessä demossani ei ollut tahtilajinvaihdoksia, eikä viimeinen kertosäe ollut maailmanlopun tunnelmissa etenevä industrial-henkinen marssirummutus. Mutta treenikämpällä siitä muodostui sellainen, eli tunnelma treeneissä on hienoimmillaan hyvinkin luova ja idearikas, kun biisejä käännellään ja viännellään ees sun taas. Ja tähän biisiin on pakko saada tavalla tai toisella HM-2, joka jo odottaa tarkkaamon lattialla. Soon baby, soon…

H: Torstain loppupäivä menikin sitten omituisten väsymystilojen ihmettelyssä. Vatsa sekaisin. Nukuttaa. Mistähän johtuisi? Aivot lähettivät vinkkiä: ”No, nälkä on, mutta mieli ei tee pizzaa…”

kp: Joo, nälkä alkoi olla… Pizzaa teki mieli. Ja studiolla on muuten tässä vaiheessa sessioita paikalla enää kielisoitinkolmikko. Antti soitteli kitaralla Masiinaa ja Pekka tuli juuri lenkiltä vesisateesta. Nälkä oli, joten täytyi luovuttaa. Marssin tarkkaamoon, ilmoitin neljä täytettä kuuluvalla äänellä, loin katseen Anttiin ja kysyin ”otanko kaksi?”.

Kyllä, kyllä!

H: No mutta kyllä se yksi iltapizza piti vielä maistaa. Kiitos Kai-Pekalle, joka ensilumia, syyssateita ja sammakoita uhmaten sellaisen jostain Hämeenlinnan ghetoista kävi noutamassa… Tällä välin ruuvasimme Jannen kanssa Hatulle erittäin vähäsäröisen ja alapäävoittoisen pommisaundin, jolla groovasin sisään Masiinaan. Masiina, biisi, joka saa jalan taputtamaan ja niskan nyökkäykseen. Erikoisbiisi. Olkkosen käsialaa, Olkkosen, Hanttulan Pekan, kitaristin, ihmisen ja tahtimiehen. Tahdikas mies, tuo Olkkolan kylän spesialisti!

P: Parempi se kuin tahditon. Natsikäsi oli tehnyt kirurgin tarkkaa työtä tämänkin teoksen kanssa – jätte bra! Soundillisesti olemme tekemässä aika rohkeita ratkaisuja, mutta uskon, että se kannattaa. Jo muinaiset lemiläiset isännät tiesivät, että eihän se särän määrä tee riffeistä rankkoja. Huomenna jatkamme kitaraäänityksiä seuraavan rallin kanssa.

kp: Pizza-ranking Antti 12,5, mie 13,5. Kohta alkaa tulla letut korvista ulos…

Perjantai 27.9.13

kp: Toisen studioviikon viimeinen päivä. Yöllä punoimme Antin kanssa juonia tulevia keikkoja varten, kun katselimme vanhoja sketsejä youtubesta. Kyllä, katsoimme netistä keikkojamme. Eilen Antti sai rymisteltyä Masiinan toisen komppiraidan sisään, joten tänään oli tarkoitus jatkaa toisella raidalla, minkä jälkeen vielä yksi biisi ja kotia viikonlopun viettoon. Huurulainen ei luonnollisesti kauaa ehtinyt vanhentua kitaran kanssa tarkkaamossa, vaan nakutteli toisen laidan talteen suht reippaasti. Herra kuvaili kappaleen kitaraosuuksia ”suht nihilistisiksi”.

P: Täytyy yhtyä Huuruun, biisi vaati tiukkaa toimitusta ja sen se sai. Kyseinen tekele oli demonimeltään Fredrik, joka viittaa tuonne Ruotsin suuntaan eräänkin rytmillisen metelliorkesterin suuntaan. Vaikka biisissä mennäänkin matalassa vireessä ja jos jonkinlaista rytmikoukkua tarjoillaan, on lopputulos silti täyttä Stamppaa. Taitaa muuten olla myös hitain koskaan säveltämäni biisi. Päivän toiseksi koetukseksi valikoitui ”hieman ripsakampi”, levyn varsinainen tunnelmapala, SLK. Teroittakaa plektranne ja ranteenne, täältä tullaan. I’m ready when you are!

Double the pleasure!

kp: SLK on tunnelmapala, mutta ei taaskaan helpoimmasta päästä. Tempoa 185 ja yli puolet biisistä on 16-osa sahaamista, joten jätkät eivät ainakaan valinneet helpointa mahdollista raitaa viikon lopetukseen. Toisaalta Huurulainen on rämpinyt matalissa mudissa 95 bpm tahtiin aamupäivän, joten ranteiden luulisi olevan lämpimät. Homma etenee, saatana!

P: Teos kuulostaa päässäni siltä, että nyt haetaan suht kireätä kitarasoundia. Päätimme lisätä särää ja kokeilla komboa 5150 ja Mesan Stiletto. That should do the trick. Palaan asiaan, kun oma komppiraita on narulla.

kp: Sahausriffien kaikuessa Hämeenlinnan syksyisessä perjantaissa on hyvä lopella studiopäiväkirjaa tältä viikolta ja palata taas ensi viikolla sorvin ääreen. Tahti täällä studiolla on ollut ainakin tähän mennessä erittäin hyvä. Aikataulu on pitänyt ja epämiellyttäviä kompromisseja ei ole tarvinnut tehdä. Ensi viikolla soitellaan toivon mukaan bassoja ja tarkoituksena on myös vedellä ensimmäisiä lauluraitoja kovalevylle… Hopla!

We'll be back...