Yön puliukot muuttuivat unen aikana haiseviksi pelleiksi. Kouvolan aamunkoitto oli tosiasia ja auto liikahti kohti pohjoisia, tasaisia, loputtomia peltoja.

Pitkien automatkojen aikana yksilön tajunta ja logiikka, kehon toiminnot ja moraalikäsitykset laskevat ali-ihmisen tasolle. Kuusi tuntia suuntaansa pitää sisällään sellaisen määrän hämärää toimintaa, ettei sitä normaali aikuinen sulattaisi edes ydinreaktorissa.

Illan keikalle oli myyty yli puolituhatta selväpäistä teiniä, vaan yhtyettä paikalle saapui todistamaan arviolta sata ja kymmenen: jättimäisen hallin toinen puolisko oli limudisko, joka ilmeisimmin tarjosi messevämmän musiikkielämyksen.

Nautiskelimme illan ensimmäisen yhtyeen Agonizerin ukkeleiden mukavan murtavasta tarinaniskusta kesäisen urheilukentän laidalla. Varsinkin heidän roudarinsa festarimuistelot lokkiparven käytäytymisestä iskivät meihin kuin omena liikennemerkkiin…

…jota tottakai kokeilimme paluumatkalla käytännön tasolla. Ammuksina toimivat tulikuumassa bussissa kypsyneet omenat, mandariinit, ruis- ja vehnäleivät, sekä erittäin joustavaksi ja kimpoamiskykyiseksi osoittautunut pala Edamia. Valitettavasti makkaraviipaleiden aerodynamiikka ei soveltunut tähän tilanteeseen.

Keikan takahuonetarjonta oli näet todettu niukanlaiseksi, joten päädyimme myös pelaamaan kiekkoa korvapuustilla viereisen urheilukentän inspiroimana. Tietysti heitettyämme siellä ensin iltalenkkiä, Pekkeli perässä ja mie/Kake jäniksinä edellä.

Matkan aikana kehittämämme puliukko-hahmo sai myös lisälihaa luittensa ympärille: Viitasaaren bensa-asemalla kehitetty hahmohan on tottakai päässyt olutpanimolle liukuhihnahommiin. Oluen maistajaksi, tottakai. CV:stä löytyy hyvä ansioluettelo. Hän voi myös majoittua työpaikalle. Herätyskellona toimii liukuhihnalla kilkkaavat oluet.

”Kyllähän juopolle aina kalja maistuu”, ”kalja maistuu edelleen, mutteivät kädet toimi”, ”hyvä herra, tarjotkaa minulle olut pillillä”. Kun olut loppuu: ”lisää” sekä ”minulla on ase”. Lopuksi puliukko lentää ja itkee. Sellaista. Onneksi sentään emme lähteneetkään samaisen tankkauspisteen Karaoke-sunnuntain lauluporukoihin, sillä kello oli kolme päivällä.

Nivalan keikka oli jälleen muistutus siitä, miten erikoislaatuinen tämä esiintyjän ammatti on. Yöllä rutistettavan show-tunnin eteen tehdään aikamoinen homma. Sekoamisen vaara piilee ilmassa itse esiintymisen aikana, on pakko pamauttaa taas itseään turpaan.

Mutta onneksi kohtalotovereiden tapaaminen helpottaa oloa. Hotellimme yökerholla esiintynyt Maija Vilkkumaa bändeineen tuli tervehtimään joukkoamme hetkeksi, kaveri- ja luokkakuvahommiin oli aivan pakko ryhtyä.

Keskustelimme sivistyneesti, hiljaa ja melko myöhään, josta syystä osa ryhmästämme ei koskaan päässyt aamupalapöytään. Osittain tästäkin johtuen kotimatka oli vähällä imeä viimeisetkin mehut kuusikosta, jonka nimet olivat vielä hetken naama-Velli, Pekkeli, Professori, puliukko, Juri ja Jusbaum.