H: Vittu mikä sessio. Muistelen tuskaa kolmen vuoden takaa. Uusien kymmenien käskyjen taltiointi Imatran betonibunkkerissa muistuu mieleeni äärimmäiset kivuliaana ja uuvuttavana aikakautena. Mutta voi pojat. Atlantis-pohjien ruoppaus, nuo helvetilliset päivät Lappeenrannan kaamoksessa imivät voimani kuin hampaaton juoppo viimeisen olutpullollisen. Minä olin se juoppo.
E: Tunnen päässeeni vähällä. Pojat ovat puurtaneet paljon ja minä olen varsin vähäisellä työllä onnistunut toimittamaan välietappiin mennessä alustavat kiippariraidat.
H: Mutta vaikka kuinka haluaisi, ei musisointi jäänyt tähän. Ehei. Kirkkaimpana kruununa näissä kidutusorgioissa on tietysti vokaaliosuuksien äänitys. Laulajan työ on se kaikista pahin. Kaikki muusikon urasta unelmoivat, huomio! Älkää vitussa ruvetko laulajiksi. Se tuhoaa elämänne, sisältä ja ulkoa, pinnalta ja ytimestä, totaalisesti. Puhe ja kirjoitus ovat ehkä ihmiskunnan korkeimpia saavutuksia, mutta niiden muuttaminen taiteeksi on vihoviimeinen nyrkki rangaistusvangin palleaan.
H: Lappeenranta sai siis jäädä taakse. Siirryimme yhden vähäpätöisen välipäivän jälkeen Lemille, tuonne pikkupitäjälle, uunissa grillatun lampaan viimeisille lepotiluksille, Lahnajärven tuntumaan. Tarkoituksena oli äänittää Emilin kanssa kaikki laulusuoritukset kahteen pekkaan. Suomen huippustudion hiotut ja viimeistellyt design-pinnat muuttuivat siis erään lemiläisen omakotitalon tapettiseiniksi ja koruttomiksi olohuoneatmokseiksi. Teimme U-käännöksen huippumodernista lähiöstandardiin. Kokosimme siis tarvittavat äänityskalustot kotistudioksi, kahteen vierekkäiseen huoneeseen: huutaisin tajuani kankaalle huoneen nurkkaan kyhätyn makuupatja-akustoidun kulmauksen hämyssä samalla, kun Emil äänittäisi laptop-tietokoneellaan tuloksen seinän takana. Karua! Old-school! Korutonta! Ja eritoten halpaa!
E: Olenkohan tehnyt virheen haukatessani äänittäjän vastuun, kyselen itseltäni. Miitri varmasti odottaa huippulaatua. Ja kalustokin on, mitä on. Suuttuukohan Antti, jos jonkin teknisen kömmähdyksen takia hyvä otto menee hukkaan? Kuinka jaksan pysyä selvänä roolini takia, kun laulaja-ystäväni ryyppää kuin viimeistä päivää? Ja olisiko sittenkin kannattanut äänittää lopulliset kiippariraidat jo tähän mennessä, ettei vain aika lopu kesken…
E: Minua pelottaa.
H: Älä pelkää Ehmeli, meiltä on täällä kaksi. Heräämme lattioilta, sinä siltä puolelta seinää, minä tältä. Huoneen akustointiin tarkoitetulla makuupatjalla nukkuminen palauttaa artistin nöyryyteen. Jalat miltei mahtuvat makuupussiin. Huone on yöllä säkkipimeä. Sitä se on myös pisimmän osan päivää. En edes uskalla kurkistaa pimennetyn ikkunan kankaiden ja sälekaihtimien taakse, saattaisin satuttaa itseäni välittömästi. Kuulen vain oman huutoni pimeässä. Sade rapisee kattoon. Koneet hurisevat pahaenteisesti, alituiseen. Näinkö liikettä! En. Täältä ei ole pakoreittiä. Työ on tehtävä. Ja siihen tarvitaan Suomen kovimmat metallityömiehet. Tällä hetkellä, Ehmeli, ne olemme me. Hahahahahaha! HAHAHAHAH! KORPPEJA! NE NOKKIVAT!! HERÄTKÖÖN SUURI CTHULHU!! AIAIAIEEE!!!
KOMMENTOI