Tour Persepoliisit (alias Apocalyptican Worlds Collide 2007) Balttiassa Siinä sitä sitte oltii: meiän perkeleen kurakööri lähössä pilaamaan ihmisten iltoja jo Suomenki rajojen ulkopuolelle. Ei hyvää päivää. Muistan miten Pekkeli kerto palttiarallaa vuoden päivät sitte, miten hää oli haastanu Apocalyptican Eican kanssa jotaki musaan liittyvää Helsingin Lost&Foundissa, ja mite Eican vaimo oli sitte voittanu Pekkelin painimatsissa. Ota siitä ny sitte selvää.

Sittemmi myö vejettii Helsingin Nosturissa veto, oisko ollu sitte tuo Sakara Tourin juttu. Eicca ja Kirsi tulivat moikkaamaa porukkaa takahuoneelle ja myö kilisteltii. Tuli sitte siinä vaa iltaa pidenneltyä ja jatkettua muistaaksee Manalaa, jossa Eicca (nyk. Keikka-Eicca) iski kyssärin silmille: oisko bändillä intoa lähteä vetäsee parit ulkomaan lämppäykset. Lämmin kusi tummensi lahkeet. Samaisena iltana unohin narikkaan päivän vanhan toppatakin. En muista miten tarkenin yöpaikalle. Noh, kuitennii. Moninaiste mutkien kautta ja kovan väännön tuloksena saatii kasailtua asiapinoa korkeammaks. Syssyllä 2007 oli tulossa kuitenki kolmannen albumin nauhotukset. Koska ulkomaan reissaamine ei ole (tässä vaiheessa) sitä kaikist halpaa huvia, oli kiertueen elinehto saaha ns. lättyä kauppaan muuallekin Eurooppaan. Kovan almanakkakyttäyksen, härdäyksen, epäröinnin ja kiristyksen jälkee varmistui, että tekisimme reilun tusinan verran vetoja Apocalyptican kanssa KESKEN studiosessioiden. Lämmin kusi tummensi lahkeet jälleen.

Eipä kato mitää, oliha bändi täynnä nuoria ja voimakkaita uroita. Näillä samoilla lihaksilla se Saimaan kanavaki raivattii peruskallioo, perkele. Tehtii temppu terävä ja hoiettii Apojen Worlds Collide -lämppäys kahessa legissä: Balttiat eriksee ja Saksa eriksee. 08.10. Riika Arena (Latvia)

Jostain syystä mieleen nousee vuoden takainen Sakara Tour. Normaalia viikonloppua pitempi bussirupeama suuremmalla ryhmällä toteutettuna on aina haaste, kuinka saada sekalaisen joukon kemiat synkkaamaan pienessä ja äänekkäässä tilassa vuorokauden ympäri. Edessä olisi siis kolmen esityksen ja yhteensä viiden vuorokauden istunto kokoonpanolla yhtye plus kosketinsoittaja Emil, tekniikan etupää veteraani Pappa Jusbaum, kuljetusinsinööri Jyrki ja ensimmäisen legin monitorimies Cal, tuttavallisemmin Kalle. Uutena miehenä Kalle värvättiin remmiin manageri Ruususen kautta: kaljupää oli ansioitunut muun muassa Children of Bodomin crew´ssa ja jo tovin Suomessa asuneena Amerikan edustajana. Myös Kotiteollisuuden alla jyrissyt Ovlov, sininen terrori neljällä pyörällä sai luvan kyydittää remmin ensin pääkaupunkiin ja siitä meriteitse Via Baltikaa Latvian pääkaupunkiin Riikaan. Itse olin aamukaljoissa saapuessamme Tavastian kulmille noutamaan uunituoreita Tour Persepoliisit -kiertuepaitoja, joita yrittäisimme kaupitella pahaa-avistamattomille sukulaisheimoille dollarin kuvat silmissä vilkkuen. Kalle otettiin avosylin ja lämpimästi käsittelyyn, huomaten kaverin sujuvan huumorintajun natsaavan kokonaisuuteen kuin lusikan nenään. Oluthuuruisen lauttareissun jälkeen kahdeksikkomme jyräsi maantietä kohti päämäärää sika säkissä ja vaihtokalsarit laukussa. Yhtäkään Apocalyptikaa emme olleet nähneet vielä, plakkarissa oli vain ounastelua ja aprikointia koko reissun luonteesta. Pelkäsimme ettei välttämättä edes suihkumahdollisuuksia suotaisi, karujen odotusten mukaisesti peseytyisimme etupäässä huoltoasemien kusiputkissa tahi joessa. Huoli valahti nilkkaosastoon. Ensimmäinen venue olikin jäähalli, jonka suojissa esiintyisimme reilulle kolmelle tuhannelle lanttulandialaiselle jättimäisellä stagella. Apot kävivät morjestamassa bändin takahuoneessa iloisin elein, olihan iltama heillekin ensimmäinen kunnon show puoleentoista vuoteen. Aloitimme myös vääjäämättömän tutustumisen heidän kiertuehenkilökuntaan, joista saisimmekin rupeaman loppuessa erinomaisia ystäviä. Huomioimme ensiluokkaisen järjestelyn välittömästi. Ruokaa oli jatkuvasti jossain muodossa tarjolla. Mistään pikkupurtavista ei ollut kyse, vaan kunnon mätöstä sen seitsemää sorttia. Söimmekin heti alkuun itsemme kiemuraan. Kaljanpaskaan emme tarranneet kuin vasta töiden päätyttyä: näytti siltä ettei pieneenkään töhöilyyn ollut varaa tahi kanttia. Mitäpä sitä munimaan näin hienoa mahdollisuutta näyttää, mistä Lemin kana kuseskelee. Tupa kohisi lupaavasti ollakseen maanantai. Tähänhän emme olleet tottuneet, ihmiset saapuivat todistamaan Apocalyptican maailmanluokan meininkiä kuin mitä tahansa superryhmää. Soitto ajoitettiin inhimillisesti koko kiertueen ajan seitsemän ja kahdeksan kieppeille, jolloin pääesiintyjä pääsisi tyhjentämään potin hyvissä ajoin ennen puoltayötä. Kasasimme backlinen jättiämiselle lavarakennelmalle ja sovimme suomalaisen valomies Pekan kanssa pelkistä staattisista puhtaista etureunan valaistuksista keikallemme. Ja eiku hommiin!

Univormaalisesti pätevä viisikko kapusi lauteille pimeäksi napsautettuun saliin tarkalleen lavamanagerin osoittamana ajankohtana, kellon naksahtaessa. Intro rätisi käyntiin. Olimme päättäneet nöyryyttää entistä Neuvostoliittoa valikoidulla heavy-runttauksella, joka jo menneen kesän laitumilla hyväksi todettiin. Painoimme massalle turpaan Viiden laukauksen, Pahan arkkitehdin ja Merimaitten voimin. Löyhytimme tukkaa kovemmin kuin ikinä: kukaanhan näistä ei tiennyt yhtyeestämme yhtikäs mitään ja tarve potkaista perseelle oli ns. reiluhko. Teimme parhaamme ja uskoisin että se myös näkyi.

Kielimuurin ylittäminen osoittautui tikapuuhommiksi. Hitusen köynäistä englantia solkkaamalla sain ihmiset tajuamaan, mistä tässä maatalousnäyttelyssä ylipäätään oli kyse. Ensimmäisenä iltana laskettelin sekaan myös ensimmäistä kotimaista, joka tietenkin hämmensi ennestään jo uhkaavaa populaa entistä vakaampaan seisoskeluun ja voimallisempaan kulmakarvojen nostatteluun. Toisin kuin luulisi, saimme kuin saimmekin ihmiset mukaan välittömään tunnelmaan ja tapahtui ihme: porukka hurrasi. Touhosimme kuin vajopäät karkkikaupassa. Laskimme niskaa rytmillisesti, kunnes kysymyksille ei jäänyt sijaa.

Poistuessamme lavalta tarkan puolituntisen päätteeksi yleisö huusi bändiä takaisin lavalle. Voitte kuvitella tunteen niin Stam1nan kuin Apocalyptican joukoissa. Tuntia myöhemmin seisoimme tukat pestyinä Kaken ja Pekkelin kanssa lavan sivustalla, kourassa auki poksautetut herkkumaltaat ja ihmettelimme todellisuutta johon olimme päätyneet. Tilanne oli liian hieno jopa liikutukseen, oli vain ääretön ihmetys ja tyytyväisyys alkaneesta ryppäästä esiintymisiä.

Kahta tuntia myöhemmin ahtauduin Apocalyptican takahuoneen kaljoista tyhjennettyyn kylmäkaappiin. Tästä on videokuvaa todisteena. 09.10. Vilna Upa (Liettua)

Naama oli tässä vaiheessa vielä melko suora ja vähäturpoinen. Mihinkään yli-bakkanaaleihin ei kukaan lähtenyt, ilta vääntäytyi mukavaksi rupatteluksi ja tutustumisistunnoksi. Mikko, Apojen rumpali, ilmoittautui sarjaan ”maailman helpoin ja mukavin ihminen”. Porukan seniori, Apo-Pappa Paavo ei epäröinyt sujauttaa torson peitoksi Stam1na-paitaa, joita tyrkytimme joka sällille kuin soker´palasta lahjahevosen suuhun. Porukan nuorin taisi olla Perttu, jonka hämäävä TuomasHolopainen-look lennätti osan porukkaa seinustalle miettimään todellisuuden rajoja uudelleen. Mystinen Antero, jopa sokeaksikin ounailtu maratoonari piti asialinjan kaksikymmentä neljä seitsemän, emmekä onnistuneet koko reissulla häntä muiluttamaan. Apo-tertun vaalein banaani Eicca kannusti ja opasti Lemin tarkkailuluokkaa kuin isoisä pojanpoikiaan. Yritimmekin keskittää alkoholin salakaatamisen tämän miehen kahvimukiin – muutaman kerran onnistuenkin. Liettuan arki avautui salaperäisenä ja jäähallin muotoisena areenana, jonka sinisävyinen kammio sulki sisäänsä illemmalla koko rupeaman suurimman pääluvun: reilut 4000 henkeä. Load-in listassa seisoi Stam1nan kohdalla sittemmin rutiiniksi muodostunut klo 16, joten päätimme Emilin kanssa kohdata Vilna silmästä silmään. Jalkapatikassa suoritettu sissitiedustelu megalopoliksen ytimeen meni pitkälti vituilleen. Käveltyämme muutamisen tuntia väärään suuntaan ”keskustaa etsien” ostimme kartan ja korjasimme reitin. Jäniksenä matkustaen julkisilla pääsimme haistelemaan aitoa Liettua-henkeä pelipaikoilta eli ostoskadun varsilta. Mukaan ei tällä kertaa tarttunut kuin ruokatarvikkeita, mutta yhtä kylmä ja harmaa oli atmosfääri kuin Helsingissäkin. Soundcheck, ruokailu (jälleen erinomaisilla valikoimilla) ja keikkaa odottamaan. Stage manager Björniltä tarkka signaali ja valot pois, Hippi-Emil lavalle ja intro rätisemään. Tukat kasteltuina marssimme jälleen näyttämään appoavonaisille suille kuka käskee ja ketä viedään ja minne päin Karjalaa. Poikkeuksellisen illasta teki puhtaasti suomeksi tarjoiltu välispiikkitys. Ainoastaan kohdat, joissa mainitsin kiitokset Apocalypticalle, sai ihmiset hurraamaan. Ihmekös tuo.

Jengi palkitsi jälleen yrittämisemme raikuvin aplodein. Kumartelimme biisien aikana ja biisien väleissä, vaihtuvin tempolukemin. Lypsimme henkisen lehmän kuiviin ja pumppasimme ruhot täyteen kaljulääkettä eli kaljaa. Monitorimies Kalle oli näyttänyt jälleen kyntensä: uudet korvamonitorit toimivat kuin häkä ja saivat bändin soittamaan tarkemmin ja kuulostamaan entistä paremmalta, nythän lavan suunnasta ei tirskunut kulmamonitorien hälyä. Teipin paloja repiessämme tukista irti esittelimme Kallelle parhaat osaamisemme alapäähuumorista ja englanniksi osaamistamme kirosanoista. Reissun epäviralliseksi sloganiksi muodostuikin pahalla aksentilla karjaistuna: ”Cock!!” 10.10. Tallinna Linnahall (Viro)

Latvian ja Liettuan menestystarinat saivat itseluottamuksen koko toimintaan kasvamaan. Emme siis jälleen turhaan laittaneet Saikkosta pankkireissulleen. Palkitsimme osaamisemme bussiin kertyneen valtaisan kaljamäärän tyhjentämisellä, jonka seurauksena ainakin allekirjoittaneen naama aloitti oman käymisprosessin. Hiivaa onteloissa könysimme Viron eli Eestin pääkaupungin kulmille tietäen, että Suosikin valokuvaaja tulisi tallentamaan ”nuorukaisten reippailun ulkomailla”. Tätä emme kieltäneet, joten digimatriisille tallentui jo hitusen vässähtäneen oloisia pärstävärkkejä. Näistä lisää Suosikissa 11/7. Venue eli esiintymispaikka oli ilmiselvä teatterisali. Puoliympyrään lajitellut istuinpaikat uhkuivat kuolemaa. Lava oli jättimäinen puolipallo, temmellyskenttää siis löytyi. Koko kompleksi oli ilmiselvää Neuvosto-perua, betonisine muurineen kaikkineen. Olimme liekeissä. Kävin moikkailemassa paitamies Ringoa ensimmäistä kertaa ja rupattelimme pitkät viipaleet asiaa. Koska olimme hitaita ja tyhmiä, emme olleet varustaneet myyntivalikoimaamme ollenkaan albumeillamme. Näitä tietysti oli kyselty kaikista eniten. No olipa paitojakin liikahtanut muutamia kappaleita, onneksi. Tupa täyttyi jälleen äärimmilleen. Yskäisimme setin täydelle istuvalle katsomolle, joka nousi kauas yläviistoon, pitkälti valon kantamattomiin. Erittäin pelottava tilanne. Korvamonitorien peittäessä kaiken ulkopuolelta tulevan äänen oli lohduton yksinäisyys läsnä. Emme kuulleet yleisön reagointia biisien väleissä, vain oman toimintamme äänet. Oli katseltava eturivin ilmeistä mikä oli yleisökontaktin taso. Kuin kertoisi vitsejä yksinään omassa huoneessaan. Siltikin, rento ja vapautunut tunnelma loimahti ilmoille ja teimme sen mitä pitikin: potkimme paskat pihalle.

Omasta empiirisestä tutkimuksesta rohkaistuneena välipuhelut virolaisten kanssa toimitettiin kokonaan suomeksi. Kyllä sieltä ne tärkeimmät ”perkele” ja ”onko teillä hyvä meininki, perkele” ja ”vittu saatana” tulkittiin varmasti aivan oikein. Saimme röykkiön kiihkoisia kannattajia jopa syöksymään lavan etureunaan harrastamaan villiä päänheilutusta, mikä tietysti lietsoi kurahousumme astetta radikaalimpaan musiikillis-kineettiseen törttöilyyn. Tamppasimme soittimiamme kuin halkovajan Eetu kissanpentuja. Emil päällysti koskettimistonsa käsinahalla pätevämmin kuin sveitsiläinen kelloseppä alppimajansa pöytäliinan. Pekka raaputti seitsikkoaan tarkemmin kuin merirosvo kyntää kultarannikkoa. Kai-Pekan niska ylitti äänivallin ja synnytti pyörteen, jonka jälkiseuraamuksia odotellaan Keski-Amerikassa. Kaken tikkuleikit jättivät katsojiin arpia, joiden umpeutuminen kestää noin 13 vuotta ja 10 kuukautta.

Itse join kaljaa kunnes turposin hieman lisää. Äkkiä lauttaan ja kotio nesteenpoistoon.