Mikkeli-Jukan järjestämät kekkerit olivat jälleen mitä mainioimmat. Bändiläisiä kohdeltiin kuin ihmisiä, ruoka oli lämmintä ja juomat kylmää. Harmi on, ettei edes Mikkeli-Jukan pitkä käsi yltänyt vääntämään taivahan vesihanoja supummalle, sillä vettä tuli kuin ripulipaskaa.

Köröttelimme leppoisasti vaihtoehtokuljettaja Aaretin, poikansa ja Stam1nan virallisen vaihtoehtograafikko Villen kanssa Mikkeliin. Voda neperliva kuohusi etulasissa kuin samppakalja aivokuorella. Kesä näytteli peräpäätään, kylmetti luita ja ytimiä tavalla, josta ei kaihoisa katse lapsuuteen jäänyt tavuakaan jälkeen. Olimme ytimessä liikkuvassa tilassa, ympärillämme atmos täynnä kaipausta ja katumusta, vanhoja Aku Ankkoja ja penkinpehmusteiden alle kätkeytyviä viinapulloja.

Menipäs perseelleen tämä muistelo heti alkuunsa. Jatketaan!

Keikkabussin penkin alta löytyi siis salapussi juomia: lonkeroa, olutta, vajaa Tapio-pullo ja punaviinipottu. Asettelin punaisen viinin omaan laukkuuni omistajan elkein, salaten pimityksen jopa yhtyetovereiltani. Tähän ei edes Oksu kyennyt! Vaan nyt mä kerron sen; penkin takana on viinainen! Pottu säkkiin, lonkero huulille ja omat lonkerot lepoasentoon. Tervetuloa Mikkeliin, perkele!

Tällä kertaa törkysakkien aatelia edusti lähes koko tekniikan henkilöstö. Ainakin taistelupari Jusbaum-Jyri rahisteli krapuloissaan asteella, joka ei ollut alimmalta lauteelta kiskaistu. Monitori-Oksu ja Viinamäen Eemeli löytyivät hotellin aulasta köhimästä housuihinsa: eiku vaa koko resupelleposse mobiiliin ja dillet mestoille. Kuten arvata saattaa, ei muista yhtyeen jäsenistä ollut merkkiäkään. Kuka kotonaan, kuka kampaamossa.

Päälavalle ylennyksen saanut bändi majoittautui edellisvuodesta tutuksi tulleelle mökille nro 15. Keskellä viheraluetta sijaitseva mökkelikylä valloitti jälleen sympaattisella olemuksellaan, sipsi- ja karamellitarjoilullaan ja jääkaapin antimilla. Suihku löytyi myös, kuten neljä pehmyttä sänkyä. Kaipa niissä lopulta joku nukkuikin, tiedä häntä.

Mutavelliin jumahtaneet keikkadösät ja tyhjästä ilmestyneet tekolammet siintivät 360 astetta kaikkialla ja Diablon raskas musisointi starttasivat vetisen perjantain. Ruokalistalta löytyi eriskummallinen öljyinen tofu-setti, jonka mättäminen kitusiin helpotti jotakin, en tiedä mitä. Janoa? Diablo oli täyttä settiä ja sedät olivat täynnä diabloa. Rainer vilautteli uhmaavasti uutta käsintehtyä skebaansa. Syöksyin keikkabussille, tarrasin kurjaan ESP:hen ja murskasin sen kateellisena Kaken kivikovaa kaljupäätä vasten.

Vaikka jätin lauantain väliin, täten missaten Stonen keikan ja kovat humalat, oli korvaavaa viihdettä tuloillaan: Rajankin tuottajana riipinyt Janne ”Jouskari” Joutsenniemi ilmoitteli saapuvansa mestoille a priori vai mitä vittua se tarkottikaan. Tiedättehän; kaljut kun tapaavat pitkästä aikaa, he juoksevat toisiaan kohti ja kolkkaavat kaljuja päitään yhteen. Kuin kauriit jossain perkeleen vuoristossa. Noh, koska Kake teki mitä teki, pystyin kolkkaamaan Joutsenniemen kanssa vain oikean kolmanneksen päästäni. Ohimooni ilmestyi reikä, josta kömpi esiin ontuva tonttu.

No voi vittu tästä tule yhtään mitään.

Keikka meni ihan pirun nappiin. Jengi nappasi kiinni bändin taajuudesta kuin tamperelainen nuorisorikollinen mummon kukkarosta. Mikkeli-Jukka puhui perjantain kohdalla useasta tuhannesta maksaneesta vieraasta, joista ilmeisesti yksi tai kaksi olivat nyt paikalla. Massa liikahti välittömästi ja mosh pit oli homman nimi. Pienellä verbaalisella ohjeistuksella pyörörinki eli circle pit heilahti jolkotukseen lipevällä, mutaisella kentällä. Ihmiset likaantuivat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, mutapaska lenteli iloisissa ryöpsähdyksissä myös sivustakatsojainkin tonteille ja tunnelmasta puuttui vain trampoliini taikka rusakko. Yhtye poseerasi, pelleili, pilaili ja häpäisi itseään kaikin mahdollisin tavoin, mutta riemu ja tukan pyörittäminen veivät voitin: nyt oltiin ytimessä.

Kake valitteli myöhemmin paskaa soittovirettä, käsikramppeja ja Georgia-Venäjä-konfliktia, mutta pidättäytyi hienosti vain ulkopoliittisissa argumenteissaan itseään kohtaan. Pekka täsmensi maataloustukiaiskuvioiden kehityksen EU-kauden aikana ja muisti kuin muistikin, mistä oli uuden hienon vaaleanpunakarvaisen kitarahihnansa muka ”saanut lahjana”. Kai-Pekka kritisoi globalismia keskustaenemmistön perusjouhevin sanankääntein, joihin Emilin oli vasemmistonuorena paha pistää mitään vastaan: miekkonen tyytyi konsumptioimaan kelluvan markan tavoin viinaksia ja aktualisoimaan irrationaalisen ”plöts plöts tööt tööt” -meiningin välittömästi. Itse totesin hillitysti keikan olleen vuoden paras yleisökontakti, Rainerin featuroinnin Viidessä laukauksessa täyttä neroutta ja että ”jätkät, mie en jaksa enää kauaa”. Tämän jälkeen avasin oluen ja analysoin uudelleen läntisen maailman teollisuusvallankumouksen historian lähtien vuoden 1878 Rautojen yöstä. Huomattavaa on ettei sellaista tapahtumaa ikinä ollutkaan. Eikä olutta.

Homma hallussa, antakaa vielä yksi mahdollisuus…!

Illan odotetuin oli tietysti Meshuggah. Jostain kumman syystä Mikkeli-Jukka pyysi aiemmin Stam1nan laulaja-kitaristi Hyyrystä juontamaan yhtyeen lavalle, jostain kumman syystä Hyyrynen siihen oli suostunutkin. Kun illan pimetessä yhtyeen alkunauha sitten pärähti käyntiin ja Haake istui jo vakaasti rumpusettinsä takana aikeissa aloittaa show, lavalle singahti omituinen terroristipipoon sonnustautunut nousuhumalainen. Urpo nosti jalkansa monitorille ja aloitti äkillisen sokeltamisensa: ”Mikkeli! Mikke-LIIIIii! Vuonna tuhatyks… tyhatyhdeksänsata seitsemänkymmentä Ruopts… Ruotsin yliopistossa Stukholmassa suoritettiin koe. Kokeessa nelj… viiden vauvan päähän asetettiin mikrosiru. Tässä on tulos! MESSUKKAHH!” Poistuessaan lavan sivuun terroristiurpo oli törmätä yhtyeeseen, jonka ilmeet olivat yksiselitteiset. Onneksi olin jo kaukana, järjen ja logiikan tavoittamattomissa, syleilemässä protoneita sfäärin laitakujilla ja -kaupungeilla. Olen tyhjän tilan cowboy, baby.