Taas sitä mentiin! Lappeenranta, kesäkuun alku! Notkuvalla käynnillä kulkevaa Kai-Pekkaa odottaessa nakkasin bio-jätepussin asiaankuuluvaan roskapisteeseen ja morottelin taivaalla loimottavaa jättiläislettua: aurinko, olet liekeissä! Astuimme bussiin ja aloitimme piehtaroinnin.

Jo edelliskesästä tuttu Välijoen romantiikkaa puhkuva tanssilava oli jälleen muuntautuva nuorison rellestys- ja irstailukeskukseksi, kun paikalliset asettelivat näytille eteläisen Karjalan raskaamman musiikin parhaimmistoa. Paikalla metsän hiljaisuutta häiritsivät mm. Total Devastationin jässikät, joiden salamyhkäisyys pysyi edelleen vakaana. Tervehtely kuitenkin tapahtui käsien heiluttelulla ja puheen avulla normaalisti. Eipä hiljaiseksi jääneet myöskään Vantaalta saapuneet, läpikotaisin tatuoidut herrasmiehet, joiden Buried at Last -keikalle lupasin päiväkännin rohkaisemana saapua ns. stage diving -aikeissa, vaan toisinhan siinä kävi. Ainoa daivauksen kohde olikin reiluhkon saunatoiminnan ja kaljoittelun jälkeen takahuoneen nahkasohva. Välikuolema riipi tajuntaa.

Periaatteessa juurikin näin sukkelasti sujui kesäinen iltapäivä Välijoella. Lisäyksiä tähän kuitenkin: valomiehen pallille asettautui lokaalia väriskaalaa vahventamaan tovi aiemmin crew’ssamme vaikuttanut herra Leinonen. Tervehdyksiä suoritettiin niin käsimerkein, puheen avulla, kuin kokovartalokontaktillakin, miehisten halausrituaalein kompattuna. Olimme hetken yhtä. Myös paikalle summonoitunut salaperäinen turvallisuusasiantuntija herra Hippo toi lisäväriä illan kanvakseen: hän näet hävisi minulle vedonlyönnissä viinapullon.

Tarina on seuraavanlainen. Retkellämme koko kevään seikkaillut maskottieläin Apina (ilman sen tarkempaa kutsumanimeä saaneena, ilmeisesti) oli muutamaa viikkoa aiemmin hiljentynyt täysin. Tuo kumikätinen, pitkulainen, beige hurmuri oli Tampereen YO-talon keikalla nahkakypäränsä menettäneenä siis nyt myös kaiken lisäksi mykistynyt… vaan ihmekkös tuo, kaverihan oli ollut mm. saunan höyryissä ja viileähkön järven aalloilla. Päättelimme eliön vatsalaukusta löytyvän pienen ”naururasian” menettäneen patteriensa latauksen. Vaan herra Hippo väitti, että kyseessä olisi ”korjaamaton tekninen vika”.

Illemmalla, havahduttuani nahkasohvan syövereistä todellisuuden polttavaan syöksykierteeseen, Emil (Apinan ottoisä numero yksi) syöksyi kahvaviikset hymynkaaressa keikkuen takahuoneistoon, käsissään jälleen kirkkaan läpitunkevalla kirkumisella varustettu pehmoeläin. Patterinvaihto oli toiminut ja fleksaabeli tekokädellinen oli back in the game!

Tästä innostuneena koko yhtye päätti louhia elämänsä parhaan keikkansa, silloin ja siellä! Porukka kannusti läskimme lauteille ja teimme temput tuttuun tapaan. Heviä, paskoja välipuheita ja viileähkössä kesäillassa heiluvaa hiuslisäkettä – kunnes tapahtui omituisia. Kädet vasten lasia, aina silloin tällöin spesiaalinumerona vedetty taidepläjäys, räjäytti potin. Kappaleen alun pitkissä kitaranuoteissa oli havaittavissa selkeää epävireisyyttä. Rytmiryhmä aloitti osuutensa erikoisesta kohtaa. Unohdin laulun sanat heti alkuunsa. Toimitimme kappaletta eteenpäin, kunnes huomasimme olevamme täysin kadoksissa. Kaikki soittivat eri kohtaa juoksevasta kappaleesta. Oli pitkien sekunttien hetki, katseet kohtasivat silmissä epätoivo ja hämmennys täytti vallan. Aivan kuin ensi kertaa treffeillä.

This is humor. Otimme siis kappaleen uusiksi. Yhteensä kolme kertaa. Vai neljä. En muista.

Keikan jälkeen olikin aika arpoa lisänumerot: seuraavan päivän Tampereelle siirtyminen tapahtuisi klo 06 alkaen Lappeenrannasta. Otimme Olkkosen ja kahden Kangasmäen veljeksen kanssa asiaksemme tunkea Lähteenmäen henkilöautoon ja siirtyä Tampereen maisemiin jo yösiirtymänä. Tietäähän sen mitä siitä seuraa, kun on neljä tuntia istumista ja alla kupera ajanjakso epämääräistä juopottelua pitkin päivää. Poksautimme pullot välittömästi.

Jotka olivatkin sitten jostain vitun syystä ykköskaljaa. Savitaipaleelle terveisiä.