Taiteilija tuottaa ääntä ilmaistakseen sisimpiä tuntojaan – totta on kuitenkin myös, että ”Matti elää tehdäkseen heviä ja tekee heviä elääkseen”. Alla erään kouvolalaistuneen (syystäkin köyhän) runoilijan tulkinta taiteilijan ja äänen hauraasta viha-rakkaus-suhteesta:

taajuus
kuin freoniaalto jolla kuolema surffaa
päässäni soi korkea A
se on Alku
loppu on Oktaavi
kuin pahan kapellimestarin viimeinen
ja kahdeksas surmanluoti

Aikojen alussa huuto oli tarpeellinen apuväline varoittamiseen ja tunteensiirtoon. Sitä se on vieläkin – huutava suu on kielimuurit ylittävä signaali, tarpeen mukaan merkki vaarasta, ilosta, surusta, vihasta, kivusta… Huuto myös parantaa ja antaa ryhdin, joskus jopa sisällön elämään.

Huutamisen arvostus on kuitenkin muutoksessa. Vuosituhannen vaihteessa eletään kautta, jolloin telekommunikaatio hoidetaan etenevissä määrin sähköisten tietoverkkojen välityksellä. Naapurille ei enää huudeta, hänet haukutaan pataluhaksi joko irkissä tai yöchatissa, lyödään kepillä seinään ja soitetaan serkulle ahdistuksissa. Työkaverit lähettävät sähköpostilla kuulumiset. Avoparit jättävät toisensa ensimmäisen riidan jälkeen eivätkä vaivaudu korjaamaan suhdettaan terapeuttisella karjumisella. Poliisi saa poistaa mielenosoitukseen osallistuvan ja kovaa ääntä pitävän henkilön paikalta vedoten puhtaasti ”häiritsevään ja epäilyttävään käytökseen”. Jopa armeijassa huutaminen on piakoin simputtamista (viimeisin puolustusvoimien sisäisen kehitysyksikön teettämä monivalintakysely paljasti, että alokasajan peruskoulutuksen vaatima tiedonsiirto olisi tehokkainta suorittaa suullisen ohjeistamisen sijaan Lego-palikoilla).

Ennen 1990-luvun lamavuosia tilanne oli toinen. Ajettiin heinävankkureilla Lemin kirkonkylällä, huikattiin terveiset pappilaan jo mäelle noustessa. Keskenkasvuiset huusivat perunapellolla että ”no nyt nousoo parahultasee kok sato kerrasta, perkele!” ja Kalle-taata nauraa hörötti 106 dB:n paineella likipitäen vartin. Tapulin kellopari hakkasi tajun päästä mikäli et suojannut kuuloasi Kuukanniemen tällä puolen. Hevosetkin huusivat, selvää suomen kieltä, mikäli kuski oli hiljaa. Täytyy muistaa, että ensimmäinen radiovastaanotin saatiin kunnan alueelle vasta vuonna 1998, savitaipaleen kirpputorilta.

Mutta rokki soi – ja lujaa. Se on rokin tehtävä aikana, jolloin useimmat hiljenevät, joko mielipiteissään tai elämässään ylipäätään. Raskaan rokin raskas sointi koostuu nykyjään agressiivisesta, särölle ajetusta lankasoitinarsenaalista, yleensä päälle 120 minuutti-iskun tiheästä tahdista, provosoivasta on-off-dynamiikasta ja tuskaisesta laulajasta. Viimeksi mainitun tehtävä on tavanomaisesti ulostuoda (s)eksitentialistista ahdistustaan, kirjailla kuolemanviettiä kosiskelevia lyriikoita, sekä päästää mollivoittoisia, äänekkäitä ja tuskaisia rääkäisyjä (niin usein kun ylipäätään tavoitellaan nuottiin laulamista). Huutaminen tulkitsee raskaan rokin musiikilliset tavoitteet kuulijalle – sen, mitä kitara haluaa sanoa.

Levyltä tuleva takataka-älämölö on turvallista agression purkamista, täysin suositeltavaa jo vaippaikäiselle. Henkiseltä kantilta muutama raita Napalm Deathia every now and then rauhoittaa kummasti, antaa positiivista voiman tuntua ja suoristaa henkistä ryhtiä vähintään 15 astetta. Toisaalta täyslaidallinen Opethia ennen maatepanoa voi suistaa aivot ajatusmaailman vuoristoradalle, jolla uni ei tulla saa ihan hetimiten. Vaan tässäkin tapauksessa hevitaiteilija on vienyt voiton: se on saanut yksilön herpaantumaan, saattanut tämän aivot aktiiviseen tilaan ja jättänyt cortexin kutiamaan lisää. Ja sitähän saa, kassakoneen kilinän kertosäkeellä. Ja siitä triolipohjaisesta kolinastahan taiteilija ammentaa soppansa.

Yhtyeen velvollisuuksista ja tehtävistä enemmän seuraavassa merkinnässä.