"Nyt perinteinen lemiläinen Hyyrysennosto!", agitoi Janne Hyrkäs Mokomasta!
kp: Herään omaan huutooni, hikisenä kuin joulukinkku. Katson oikealle ja huomaan lähes kokonaan syödyn pitsan. Tajuan olevani jonkinlaisessa hotellihuoneessa. Katson vasemmalle varmistuakseni huonetoveristani. Sängyllä istuu kuljettajamme Tero. Tero rauhoittelee, ettei ole syytä paniikkiin, koska lähtöön vielä reilusti yli puoli tuntia. Tero kertoo myös huoneen seinien olleen yöllä liian kapeat minulle ja pahoittelen mahdollista aiheuttamaani häiriötä. Suuntaan alakertaan hakemaan aamukahvia. Aamupalalla törmään Yle Xtremen Kjelliin, joka repeää huutonauruun naamani nähdessään. Kaivan tunnelin huoneen alle, ryömin hakemaan kahvia ja jatkan maanalaista matkaani kohti terassia. Päätän pukea ylleni 1/4 turvonneesta päästäni peittävät aurinkolasit. Miksaajamme Jussi liittyy pian terassille seurakseni, ja kyselen varovaisesti letun kuntoa laskemalla aurinkolaseja. Jusbaumin mielestä tilanne on ihan hallinnassa. Joko Pappa valehtelee mielikseni, tai sitten hän on turtunut naamaani eikä mikään enää hätkäytä häntä.
Hyppäämme bussiin, jonka kyytiin kiipeää myös yllätysvieras Kuisma ”7 metriä” Aalto. Haistelemme hetken tilannetta ja päädymme nopeasti seuraavaan ratkaisuun: kesäkuun treenisessioiden demot soimaan ja sihijuomat auki. Kyllä! Jeesus/tee/kirkko/raamattuyhtye Stam1na teki yllättävän paluun vuosia taakse päin ja (ainakin kaksi viidestä) päätyi viettämään aamu- ja iltapäivää vanhan kunnon kippistelyn merkeissä. Uudet demot kuulostivat pikku höpössä ultimaattiselle mahtavuudelle, ja edes reilun tunnin ruoan odottaminen jossain päin Suomea ei pilannut rosvojoukkiommme tunnelmaa. Ainakaan kännissä olleiden. Hitto et ol’ mukavaa! Matka peltisuunnikkaan sisällä sujui rattoisasti ja kahdeksan tunnin moottorimarssi kohti Suomen Kokkelsbergiä meni yllättävän nopeasti.
Ja kaikille eläinten ystäville tiedoksi: kuljettajamme Tero ”Danger Zone” Tuuliainen riskeerasi matkan varrella kaikkien kyydissä olijoiden hengen tekemällä suhteellisen hulvattoman väistöliikkeen linja-autolla, 80 km tuntivauhdista. Syynä väistöliikkeeseen oli tietä ylittävä sorsaemo ja hänen kolme jonossa kulkevaa poikasta. Lukekaa tarinan lopusta, miten heille kävi…
"Lähes täydellinen päivä, vain pakki puuttuu...!" tuumii Emil Lähteenmäki!
Paikan päällä Kokkolassa, kauniin merenrannan syleilyssä meitä odottivat maailmanlopun ainekset: Mokoma, Kotiteollisuus, Klamydia ja vierailevana supertähtenä Rotten Soundin ja Medeian Keke (melkein kuin Stam1nan Kake). Keke kertoi muuten hauskan läpän miksaajastamme Jussista: Jussi on aikanaan soittanut Rotten Soundin levylle kitarasoolon! Jussi ei itse tietenkään muistanut tapahtumasta mitään, vanha kun on. Juhlallisten halausriittien jälkeen emme kuitenkaan voineet antaa houkutuksille periksi: työt olivat vielä edessä ja viihdyttäminen vasta aluillaan. Meditoimme yhdessä alasti koko Etelä-Karjalan rykmentin kanssa backstage-alueen ruohikolla, kuin päihtyneet norpat Puumalassa. Vissy ja vesi hupeni ja tunnelma alkoi olla niin sanotusti kohillaan. Maa tärisi kokkolalaisten jalkojen alla, koska kohta oli alkamassa Stam1nan shöw! Vai johtuiko tärinä Sinkkosen basarista?
Keikka lähti käyntiin pienoisilla teknisillä ongelmilla, kun Huurusen kitara pätki lailla kananlennon. Teknikkomme Jyri juoksi ahdasta lavaa ees sun taas kuin Ben Johnson apteekissa ja kitaraongelmat hävisivät lähes saman tien. Kokkolalaiset olivat selkeästi tulleet katsomaan keikkaa, koska alkukeikan aikana tunnelma oli rennon diggailevaa. Meillä oli kuitenkin omat konstit käytössä, ja alkupuolella keikkaa kutsuimme lavalle nuorisoa villitsevän Kuisma ”Mount Eversti” Aallon. Saimme samalla yllytettyä nämä melkein-lappalaiset hullut ihan hyvään pittitoimintaan, joka kuitenkin keskeytyi järjestysmieslauman myötä. Ehkä täällä oli pittikielto?
Parin biisin jälkeen selvisi, ettei paikan päällä ollut pittikieltoa, joten yllyttäminen alkoi taas uudestaan. Nyt pelisäännöt ja pelin henki oli selkeästi ymmärretty molemmin puolin ja Suomen Hampuri näytti parhaansa apilattomalla nurmikentällä. Viimeisessä biisissä vain vanhimmat ja pelokkaimmat katsojat eivät hyppineet tasajalkaa, mutta säikkyjen mummojen määrä oli prosentuaalisesti niin pieni, että kengurumeininki näytti perkeleen hienolta. Olimme jokseenkin yhtä mieltä siitä, että tämä oli todennäköisesti kesän paras keikka. Olimme päässeet eroon kesäkuun kömpelöhköistä suorituksista ja saaneet takaisin puuttunutta rentoutta ja varmuutta. Helvetin hyvä keikka!
"Kavereitahan tässä vain ollaan, ihanasti!" puntaroi Hyyrysen Antti!
No mitäs sitten…? Mokoman sävelten soidessa toisella lavalla huolestuimme toden teolla. Meidän oli pakko lähteä katsomaan onko vanhuksilla kaikki hyvin, tarvitsevatko he kenties apua jossain, ja ovatko he muistaneet ottaa lääkkeensä? Huolemme oli aiheellinen, koska lavan sivuun saapuessamme Jannelta oli juuri hajonnut tuplapedaalit, eli kansankielellä nahkaiskurit. Lohdutimme mörrimöykkyjä sen aikaa, että he saivat taas homman kulkemaan ja siirryimme takaisin bäkkärille pummimaan Kotiteollisuudelta ruokaa ja nauttimaan virvokkeita. Kiitos Tumpille safkoista, oli aivan ihanaa!
Jossain vaiheessa oli siirryttävä festarialueelta kohti Kokkolan sykkivää yöelämää. Päätimme Antin ja Kaken kanssa harrastaa elämysmatkailua ja hyppäsimme Mokoman bussin kyytiin. Lyhyen matkan aikana selvisi monta asiaa: Mokomat kuuntelevat bussissa musiikkia ja he myös bailaavat sen tahtiin. Mokomat eivät kuuntele metallia, vaan jonkin sortin discoa. Mokomilla oli hyvä meininki bussissa ja menetimme saman tien myös Kaken pyllydiscon pariin.
Katsoimme Antin kanssa toisiamme. Järkytys oli lamaannuttanut kehomme. Vieressämme sykkii elävänä pala menetettyä nuoruutta, hauskanpitoa ja läheisyyttä meitä 50 vuotta vanhempien ihmisten esittämänä. Katkeruuden kitkerä kyynel vierähti poskelleni, kun halasin Anttia. Olimme hiljaa, koska meidän ei tarvinnut sanoa mitään. Kuu vajosi pilviverhon taa ja ikuinen pimeys kahlitsi meidät kylmään kellariin. Kellari, jonka kosteat seinät huokuivat kalmaa. Antti otti minua kädestä kiinni ja katsoi minua silmiin, mutta näimme kostuneiden silmiemme peilikuvista tyhjät katseet – katseet, joissa joskus sykki elämänilo. Ympärillämme kaikuvat elämän ja juhlimisen äänet hukkuivat johonkin kaukaiseen maahan. Maahan, jonne meille kahdelle ei myydä lentoja. Olimme muuttumassa tuhkaksi ja tunsimme kuinka pikkuhiljaa karisimme pois tästä maailmasta.
Sitten Hyge laittoi stereoista Rytmihäiriön uuden levyn ja olimme taas mukana geimeissä!
Ilta jatkui Seurahuoneella leppoisissa merkeissä. Aamu jatkui Seurahuoneen jälkeen jossain Kokkolan kaduilla. Kokkolan katujen jälkeen aamua on jatkettu valokuvatodisteiden mukaan vielä hotellihuoneen kylpyammeessa, oikein äijäporukalla. Hitto et ol’ mukavaa, kiitos Kokkola ja muut hurjat!
"Mitäpä tässä seisomaan, kun voi istuakin!", säveltelee Kai-Pekka K.!
Ai niin, ne sorsat. Teron ohituksen johdosta kuolleita eläimiä oli nolla (0) kappaletta ja keltaruskeiksi värjäytyneitä kalsareita 10 kappaletta. Long live nature, who likes mature?
