”Taiteilijan naama on kuin punainen helmi”.

Kuten jo 4. merkinnän syväanalyysissa todettiin, työnteon näkökulmasta muusikolle asiasisältöä tärkeämpää on ilmentää vallitsevaa henkilökohtaista tunnetilaa. Kuten kaikilla kädellisillä eläimillä (ja osan mielestä myös lemmikkieläimillä, kuten kissoilla ja koirilla), homo sapiensilla on äärimmäisen tehokas, kompakti, helppokäyttöinen ja mukana kulkeva viestintäväline: kasvot. Tutkimusten mukaan 90% ihmisten välisestä tiedonvälityksestä on nonverbaalista – tahattomaan tai tarkoitettuun elekieleen ja ilmaisutapaan liityvää. Suuri osa tästä elekielestä syntyy otsan, korvien, kulmakarvojen, silmien, nenän, huulien, poskien, leuan ja kielen lihasten hienomotorisista toiminnoista.

Kun joukko taiteilijoita luo, on ryhmän emotionaalinen yleisvire lievästi ilmaistuna ”räjähdysherkkä”. Niin kuvataitelijan, tanssijan kuin muusikon työ on itseilmaisua, oman henkisen pääoman sijoittamista, esille tuomista ja riskeeraamista. Taiteelisen näkemyksen paljastaminen on kuin alastomuus: ihminenhän on ulokkeineen ja hajuineen ruma kuin helvetti, mutta rehellinen ja konstailemattoman luonnollinen kokonaisuus. Rumuus on hyväksyttävä, se on nieltävä, on tultava osaksi ympäristöä, hyväksyttävä kritiikki.

Räjähdysherkän artistien ryhmätyöskentelystä tekee haettujen tunnetilojen yksilökohtaiset kokemukset, päätäntä- ja valtasuhteiden kompleksinen rakenne ja elämää suuremmat egot (luodulla teoksella on vain yksi elämä, siihen ei mahdu koko bändin egot). Ilmassa on uhkaa, pelkoa, äärimmäistä valppautta, ”vittuilua”, väheksyntää, kateutta, epäilystä, katkeruutta, mustasukkaisuutta, häpeää ja surua. Optimaalinen tunnetila ”joukkuehenki” on usein jossakin muualla (kunnes artistin pääsevät anniskeluravintolan tiloihin).

Siksi taiteilija tarkkailee toisen taiteilijan naamaa. Ihmisen naamasta näkee kaiken. Naamassa on koko inhimillinen maailma. Naaman merkitys on ollut ihmiskunnan historiassa ylitse muiden. Ajattele mitä länsimaisen taikka Suomalaisen kulttuurin kehitykselle (tai regressiolle) merkitsee esimerkiksi Jeesuksen, Joulupukin, Kekkosen tai Hitlerin pärstävärkit. Ennen naama ja sen käyttöönoton suora auditiivinen johdannainen rääkäisy (josta lisää 6. merkinnässä) varoitti lauman muita jäseniä käärmeestä. Nyt lärvi on symboli, ikonitaiteen perinteinen puolikuva, eettiset arvoasteikot, tuskan mittari, samastumisen pinta, äidin kasvot, elokuva- ja montaasitaide, talking heads, julkisuuspeli, lisääntymiseen sekä agressiivisen käytöksen johtava laukaisija (ns. nakkijono-ilmiö).

Muusikoiden tapauksessa naama merkitsee yhtälailla kaikkea. Jo kappaleen sävellysvaiheessa itseobservointi on tärkeää: nykyään jo täysin autonomisesti toimiva nassu kertoo vaistonomaisesti mikä on hyvää ja mikä ei. Onkin syytä tarkkailla jokaisen riffin jälkeen kylpyhuoneen peiliin että miltä se naamio näyttää – hyväksyvältä vai oksennusvalmiilta.

Treenikämpällä onkin jo aivan oma naama-maailmansa. Koska heviä soitetaan yleensäkin ottaen liian lujalla volymilla, on tärkeä tarkkailla harjoitussuoritteen aikana yhtyetovereiden elekieltä, sekä jälleen kerran vanhaa kunnon lihamaskia. Harjoitustilanteeseen liittyvistä aistihavannoista kokonaiskuvaa rikastuttaa äänen ja näön jälkeen eniten haju: se on paradoksaalisesti sekä positiivista kokemusta vahvistava että heikentävä ilmiö (vrt. pieruhuumori, ”Naura nyt kun vielä pystyt kävelemään, p*skahousu!”).

Stam1nalla on käytössään poikkeuksellisen laajaskaalainen ilmeisiin perustuva ”terminologia”. Noin 90% tarkoitukselliset irvistelyt, hymistelyt, lohi-ilmeet, hammasten kiristelyt ja nauruposket on viritetty tarkan spesifeihin utilitaristisiin valjaisiin, musiikillisen ilmaisun vahvistajaksi. Tutkimusten mukaan ihminen tunnistaa ennestään tutut kasvot tuntemattomista 0,20 sekunnin aikana. Samassa ajassa yhtyetoverit voivat tulkita toistensa ekspressiosta mm. seuraavat lauseiksi puetut tunnetilat:

– ”Soittamasi sävellys miellyttää kovasti. Enemmän kuitenkin miellyttäisi lähteä nyt heti Lappeenrantaan viisvitoseen”
– ”Tämä huutamani luonnos uuden kappaleen kertosäkeessä koskettaa sisimpiäni, se kertoo omakohtaisesta kokemuksestani. No, ehkä Lappeenrannan viisvitonen auttaisi”
– ”Esittämäsi vaihtoehto bridgen rumpufilliksi on mielestäni ehkä alkuperäistä parempi. Republicit on muuten tänää viisvitosessa”
– ”Ompa näppärä riffi, ilmeisesti sen vuoden 1999 keväällä sävelletyn nimettömäksi sovitun instrumentaalin prechorus? Tiesimpäs! Tänään juhlan kunniaksi viisvitosee!”
– ”Onneksi lopetettiin treenit, täällä viisvitosessa on suht hyvä meno”

Stam1na-yhtyeen sanattoman viestinnän tapauksessa on kuitenkin otettava huomioon yhtyeen jäsenten poikkeava genetiikka, lapsuuden kasvuympäristön vaikutteet kommunikoinnin luonteeseen ylipäätään sekä pitkäikäiseen harjoitteluun niin analogisten ja digitaalisten tallenteiden kuin sosiaalisen reflektoinnin parissa.

Useimmilla muilla yhtyeillä tai musiikinharrastajain piirissä tunnetaan ”julkisen emotionaalisen kartaston sovittaminen psykofyysissosiaaliseen kontekstiin” -teoria. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pidetään se turpa ojossa kun ollaan ihmisten ilmoilla. Stam1na-yhtyeen jäsenille tämä teoria ei ole tuttu.