H: Finrex mukiin ja internet auki: Olkkosta näkee vissiin nykyjää enemmän keikkabussissa Mokomien Mäntti-tv:ssä, kuin menemällä oikeasti Stam1nan keikkabussiin. Noh, kai meikäläistäkin näkee enemmän krapulassa tai sairaana (myös fyysisesti), kuin ruoto suorana, silmät kirkkaina ja pää selviteppäi. Torstain alkupää ei ollut toivoa täynnä Hyyrysen sängyssä, kun muutaman päivän kytenyt epämääräinen kipuilu muuttui aamuyön tunteina hieksi, värinäksi ja pahoinvoinniksi. Pierua tuli perseestä jänisräikkänä, räkää ahtoi rööristö jostain otsaontelon syövereistä. Vain oksennus ja kuume odotuttivat edelleen vuoroaan jo pitkäksi venyneen paskajakson luukulla. Tältäkö tuntuu menettää kehonsa hallinta, tätäkö on vanheneminen ja lopulta kuolema?
KP: Väsymys, kurkku kipeä, nenän kutina, flunssa ja vajaa aivotoiminta. Näillä eväillä kolmipäiväisen helvetin kimppuun pitkin Suomea epäloogisessa ajojärjestyksessä. Kake aloitti reissun vittuilulla, joten tunsin oloni tervetulleeksi. Myös nykyinen loma-Tuomas (aiemmin tunnettu mm. ”valo-Tuomaksena”) oli saanut tuuraajan, kun viimeeksi vuonna 2006 reissussa mukana ollut valo/paita-Teemu tuli korvaamaan häntä. Welcome Teemu, you need your brains anymore!
H: Silti päätös piti: vittu, aamulla junaan ja Tampereelle katsomaan H.R.Gigerin näyttelyä! Kyseisen legendanhan olen jo, köh köh, kerran henkilökohtaisesti tavannut, vuonna 2003. Tummanpuhuva hahmo seisoskeli Helsingin Harakkasaarella esittelemässä Sabotage-teostaan (kannattaa muuten käydä joku kerta katsomassa, siellä se alumiininen laskettelusaapaspari töröttää tänäkin päivänä…). Lemuaa neroudelle!!!!!!!!11!!+1
E: Pruuumm, pruuum! Omalla autolla Poriin gay-bussin perään. Logistisista syistä johtuen lupasin typeryyksissäni kulkea omalla autollani useita tämän kevään keikkareissuista. (Ennen kuin yksikään runkkari vittuilee ratkaisun epäekologisuudesta, huomautan, että ratkaisu liittyi siihen, ettemme valinneet raskaskalustoa kevään kulkuvälineeksi.)
KP: Soundcheckin jälkeen lähdimme metsästämään hotelliamme, ja pääsimme sinne syömään. Vedin mahan täyteen lohipastaa, minkä jälkeen tajusin, että keikkamme alkaisi noin 1,5 päästä. VIRHE! Onneksi olen saanut tänä vuonna uuden ystävän näille reissuille: Herra Ummetus. Herra Ummetus antaa miun syödä mitä tahansa, eikä kiire vessaan ole kuin vasta seuraavana tai sitä seuraavana päivänä! Vittu jee!
E: Backstagepaukut olivat hieman poikkeukselliset: käsittääkseni ne nimittäin pitivät sisällään viskiä, sokeria ja minttuteetä. Antti ja Kaikka lipittelivät niitä paremman kunnon toivossa.
KP: Keikkapaikalla oli jo hyvä määrä ihmisiä. Oman kunnon lisäksi olin huolissani kollega Hyyryläisestä, jonka ääni oli huonossa kunnossa. Pelko vahvistui heti ensimmäisessä välispiikissä, kun mieheltä ei mainannut irrota ääntä edes siihen. ”Nyt olemme kusessa”, ajattelin, ja käännyin vahvistimen luokse etsimään viskipulloa.
H: Ensimmäinen älähdys mikrofoniin vahvisti sen, mikä oli painajaismaisesti perinteisessä ryhmähuudatuksessa nostanut päätään: kurkusta ei lähtenyt kuin epämääräinen, kivulias kärinä. Pelko ja kauhu iskeytyivät tajuntaani. Ei saatana. Keikan eka biisi, edessä siis tunti suoritusta, jo NYT olo on sietämätön ja häpeällinen. Miten tähän on päädytty!? Kuka maksaa, perkele, viulut!!!111+1?!?
E: Kaikki tämä heti kärkeen, enkä ollut juonut tippaakaan alkoholia. Moshaus näytteli jonkinlaista turvapaikkaa vain muutaman kymmenen sentin päästä profiiliani tuijottavilta faneilta, kun ajattelin edessä olevan yksi noloimmista keikoista pitkään aikaan.
KP: Fysiikkaa vastaan taisteleva laulajaspurgu loi kuitenkin uskoa itseeni ja loppuporukkaan, joten aloimme pikkuhiljaa löytää oikean vaihteen.
H: Tapahtui ihmeiden ihme. Pori alkoi laulaa. Koko halli piti ääntä.
E: Ihan saatanan kovaa vieläpä. Pori, torstaina – tuo Suomen yöelämän keskipiste.
KP: Point of no return tapahtui, kun Antti pisti meidät kaikki yllättäen vetämään oman ”soolon”. Emil nauratti Deep Purple -tulkinnallaan, Peksin blues-toimitus jätti meikäläisen kuseen (koska en osaa oikeasti soittaa), joten jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: punk. Vinkkaus Kakelle, ja peli oli selvä. Tällaisen itsensä nolaamisen jälkeen olo on hyvinkin vapautunut, joten loppukeikka oli yhtä juhlaa. Saimme sen rentouden, joka olisi pitänyt olla jo alkutahdeista asti. Setti loppuun, encoret ja omaa terveyttään uhmaavan Hyyrysen hyväksynnästä kävimme vielä soittamassa yhden biisin encoreiden jälkeen. Lopputulos: vitin hyvä!
E: Todellakin työvoitto. Tuntui aivan hiton hyvältä – käyttäisin jopa sanaa ammattitaitoinen – että bändi nousi tälle tasolle lähtöasetelmasta huolimatta.
H: Nyt äkkiseltään en pysty muistamaan, mitä loppuillasta tapahtui. Eipä varmastikaan mitään kummempaa. Vain mukavaa, rauhallista istuskelua teekupposen äärellä…?! EHKÄ OLI KEKSEJÄKIN!??!?!!?!!!!!´´´!
E: Mie pakkasin tavarat autoon ja lähdin naisen kanssa 24h auki olevalle huoltoasemalle syömään riisipiirakkaa munavoilla. Suomalaista tiedättekyllämitä parhaimmillaan.
KOMMENTOI