Pekka, Saipa ja Ibanez.
H: Keskinkertaisesti levätyn väliviikon jälkeen Olkkosen Pekan musta katuhirmu jyrisi pihassani maanantaina 9.11. Niskavillat erektoituivat. Siemaisin loput kahvelit, sidoin kenkulit ja asemoin hanurini pelkääjän paikalle. Pekan nelipyöräinen rouhaisi tietä ja G-voimat painoivat meidät selkänojiimme. Jatkoin autoon unohtuneen Amorphis-kirjan parissa välin Lappeenranta-Lehmo, päivitellen samalla lemiläisen verkkaisesti Pekkelin kanssa huiliviikon tapahtumia. Pian työputki saikin jo jatkua Lehmon äänibunkkerissa. Mitäpä sitä lepäilemään! Miehillä oli työvuoro!
P: Kyllikki. Väliviikko tuli tarpeeseen. Sain otettua hieman välimatkaa biiseihin ja toisaalta tehtyä valmisteluja tulevia melodia- ja soololeikkejä varten. Olenkin jo jakanut kitaraäänityksiin liittyviä vinkkejä Psykokitaran fb-sivuilla ja ajattelin kirjailla tänne biisikohtaisesti soitannollisia ja soundiin liittyviä haasteita. Liekö teistä lukijoista kuitenkin osa musiikin harrastajia ja jopa kitaristeja, joita nämä kiinnostaisivat?
kp: Meikäläinen ehti jopa hieman säveltää osittain kesken jäänyttä Katatonik-työnimellä kulkenutta kappaletta tällä väliviikolla. Kappaleesta jäi vielä studioon sovitettavaa ja/tai sävellettävää, mikä ei nyt ole ideaali tilanne, mutta luotto onnistumiseen oli jostain syystä kova kuin Kaken nyrkki.
Toimitusjohtaja Saikkonen vierailemassa.
P: Mennäänpä ihan charttijärjestyksessä ja aloitetaan kappaleesta, jonka projektinimi on ”S.K.T”. Tämän kappaleen haastavin paikka kitaristille lienee kitarasoolo/suvanto-osuus, jonka kitarasoundi vaati hyvinkin erilaista lähestymistapaa. Saimme studiolle lainaan jopa Voxin vahvistimen ja eri vahvistinsignaaleja yhdistelemällä löysimme vihdoin testailemalla osaan sopivan soundin. Särää vähemmän, mutta siten, että sustain ei täysin häviä. Hmm, uusia haasteita. Toinen ralli ”EloQ” onkin aika seikkailu. Tämä on levyn harvoja kuusikielisellä kitaralla taittuvia kappaleita. C-osan täppäysmelodia on jotain, minkä olisin myös itse voinut säveltää, mutta Huurun aivoista sekin hieno idea on tullut.
kp: Pekkeli oli äärimmäisen aktiivinen soolo-osuuksien kanssa jo ennen studiota. Hää pisteli sähköpostitse meille alustavia ideoita ja tyylejä omista sooloistaan ja pyysi kommentteja. Otin viestit vastaan hieman ristiriitaisin tuntein, koska loppupeleissä soolot ovat Peksin tontti, johon miulla, soolokitaroinnista mitään tajuamattomalla, ei ole juuri mitään sanottavaa ja luotto serkkupoikaan on sataprosenttinen, mutta samalla on äärimmäisen hienoa, että kappaleen säveltäjällä on myös mahdollista kommentoida sormitaiturin ideoita. Muistaakseni kommentit juuri tähän S.K.T:n sooloon ennen studiota olivat luokkaa ”vitin hyvä” eli palautteeni oli rakentavaa ja jäsenneltyä.
H: Komppikitarointi alkoi olla jo menneen takatalven lumia, hyvä niin. Näinä viimeisinä päivinä sain etenevissä määrin aikaa keskittyä laulusuorituksien stressaamiseen. Kyllä, ei työstämiseen, vaan stressaamiseen. Päätin näet jo alussa, etten koskekaan albumisanoituksien tekstitiedostoon ennen Jannen käskytystä painua koppiin. Luotin ennakkotyöni voimaan, luontaiseen flow’hun. Pidin läppärini visusti ummessa (satunnaisen apina.bizin ja Yle Areenan surffailun lomissa), vasta punaisen rec-valon palaessa sen avaten. Halusin laulaa sydämestä ja viime hetkien intuitioon luottaen. Laiskuutta…? Vai vaistoamista?
P: Seuraava ”Mejä” on vauhdikas kappale, jossa oli myös sopiva paikka kitarasoololle. En ollut tyytyväinen demoille improvisoituun tilusooloon ja ajattelin ottaa kerrankin erilaisen lähestymistavan: keskittyä melodiseen soittoon. Tämä on itseasiassa haastavampaa kuin nopeiden juttujen soitto, jossa jokaisella äänellä ei ole niin suurta painoarvoa. Miten tässä onnistuin, kuulette sitten levyltä. ”Falafeli” on modernimpaa myrkytystä ja tämän kappaleen soolo on soitettu päivän ensimmäisellä otolla ilman editointia. Miulle henkilökohtaisesti ja kuulema myös Jannen äänityshistorian ensimmäinen ”soolo ekalla otolla”. Olin tyytyväinen. ”P.V.M” kappaleessa huidellaankin sitten yli kahdensadan tempolukemissa ja downpickaten – ei ole mitään lastenleikkiä. Sooloon haettiin myös tiettyä alien-meininkiä. ”Omppu” -kappale oli keskeneräisin studioon mentäessä ja siinä tarjoillaan hieman erilaista groovea. ”D.S.M” jatkaa ideaa vielä pitemmälle, kaikilla tavoilla. Hauskasti nimetyssä ”My bloodrain” -kappaleessa kaikki kielisoittajat pääsevät tositoimiin c-osassa – jokaiselle jotakin! ”Yhyy, yhyy” – on myös meille epätyypillinen kappale, jossa on vahva tunnelma. Time taaemmaksi ja rennolla ranteella roiskien. Tämän kappaleen tunnelma vaati myös hieman erilaista vähäsäräisempää kitarasoundia.
H: Komppikitaroinnista vielä: Olen ollut hard core Peavey 5150 -mies vuosikausia. Kymmenisen vuotta, tarkalleen. Minulla on niitä setissä kaksi, matkustaen päällekäin varta vasten valmistetussa 10500-roudausboksissa. Putket helisten, mailla ja mannuilla. Ne ovat olleet ”se aito ja oikea hevivahvistin”. Näissä sessioissa, soittaessani Elokuutio-kappaleen viimeistä komppiriffiä, vanha sotaratsuni hiljeni. Koni kaatui. Kesken oton. Saparoni kiristyi. Tuo alkuperäistä Amerikan-sarjaa edustanut, jopa eräänkin Bodomin alkulevyllä soinut nuppi luovutti kesken taistelun. Hermostuin. Tukkani vetäytyi päänahan alle. Riipivä ketutus hiipi selkäpiitäni, tuottaja Joutsenniemi tuijotti hiljaa silmiin. No eipä mitään. Putkiruljanssi käyntiin, loota auki, testiä, vaihtoja, uudelleen testausta… Studion isäntä Perkkiö avaamaan lootaa, kolvailemaan palaneita osia virtapiiristä… Kyllähän se vanha Peeveli siitä tokeni, muttei enää loppusessiossa saanut pyyteetöntä rakkauttani. Koin itseni petetyksi. Ja tämä petos vaati jatkotoimenpiteitä…!
Hissukseen, rakkahimpain.
H: Neljästä kolmannen viikon aikana tarkkaamon seinällä kukkiva tuotantochartti sai täytettä mukavasti, myös laulujen osalta. Helpotuksen siemen! Yhdet laulut päivässä tavoitteena Joutsenniemi huudatti minua kuin viljaporsasta. Silti persnahoissa riipi etäinen pelko, kuin huuto syvältä metsästä: ”Onko työtahtimme sittenkään tarpeeksi?”. Mitä jos kävisi jälleen niin, jopa seitsemännellä albumilla, että studiotyö kasaantuisi session loppuun, kuten ulkona hiljalleen tippuva Pohjois-Karjalan marrasräntä? Näin itseni äkkiä etäisin kiikarein Stam1nan ensilevyn äänityksissä – laulamassa Tuomittu, syyllinen -kappaletta vihoviimeisenä äänityspäivänä, paniikissa, Miitri Aaltosen naputtaessa sormella pöytää ja tuijottaessa lasiensa ylitse vuosikymmentä nuorempaa, kokematonta Huurulaista. Varpaat vetäytyivät kippuralle. Häntä löystyi.
kp: Kolmannen viikon loppupuolelle oli luvassa hyvää hässäkkää vierailijoiden muodossa. Viikonlopuksi oli luvassa FM2000-yhtyeen Andin veljellinen jälleennäkeminen. Andia ei itse asiassa kuulla tällä kertaa levyllä, vaan mies tuli muuten vain lietsomaan hyvää energiaa, tsemppiä ja tunnelmaa studiolle. Aivan toisenlaisesta lietsonnasta vastasi taas edesmenneen The Republic of Desire -yhtyyen ja myös meitä lämpänneen lappeenrantalaisen Cardinal Noire -yhtyeen huutaja Kalle Lindberg. Kalle pistetiin rääkymään hieman industrial-henkiseen D.S.M. -kappaleeseen duettoa Huurulan mummon kanssa. Lopputuloksena näiden kahden yhteissaundi on suhteellisen sairas helvetinperkeleen demoni Norjasta, eli täydellinen kappaleen vaatimaan erikoiseen tunnelmaan.
Lindberg Cardinal Noirista, mukanaan Kissin Zinfandelia.
H: Perjantai oli 13. päivä. Koko maailma käänsi katseensa Pariisiin. Kaikki tuo mieletön julmuus vei osittain huomion oman taiteemme rankkuudesta tosielämän tapahtumiin. Silti, lisäksi SIKSI tuntuikin entistä rajummalle kävellä SF Sound Studion yläkerran seesteisestä keittiöstä alas, rappusten johdattamina vanhaan kunnon laulukoppiin. Sen roskis löyhkäsi syljetylle salmiakkikaramellille, hielle ja kuumalle kankaalle… Popup-filtterille, johon oli hengitetty ja hönkäilty suurin keuhkoin. Kuvotti. Avasin sekä äänijänteeni että tavaksi muodostuneen lauluoluen. Tulkinta tuli suoraan sisäelimistä.
P: Sen pystyi aistimaan. Taiteilija ja äänittäjä painoivat todella pitkää, pitkälle yöhön venyvää työpäivää, mutta hienoin tuloksin. Takaisin kitarointiin. Jäljellä on vielä kaksi viimeistä kappaletta. ”Mamu” on porukan tietyllä tavalla poikkeavin teos, mutta sillä on erittäin tärkeä rooli albumikokonaisuudessa. Alkuperäinen idea kappaleeseen syntyi, koska halusin tehdä biisin, jossa soitetaan mahdollisimman paljon suoria 16-osanuotteja. Lopputulos on levyn melodisinta antia ja tunnelmaltaan hyvin ”uplifting”. Viimeisestä kappaleesta ”Vale” voin mainita kitaristille melko hankalat arpeggiokuviot. Sävellyksenä teos on parhaimpia Stam1na-kappaleita. Kolmannen viikon lopussa kitarakomppailu oli saatu päätökseen ja viimeinen viikko alkaisi suosikkipuuhallani, kitarasooloilulla.
H: Lauantai päätti viikon. Sunnuntai näet meni harakoille. Työkyvyttömyys iski ryhmäämme isolla, valkosipulilta ja vanhalta bourbonilta löyhkäävällä nyrkillä. Kävimme näet Kerubissa. Jälleen.
kp: Kolmannen viikon hulirumpsittelu huipentui toden totta lauantai-iltaan. Heräsin sunnuntaina iltapäivällä ihmettelemään keittiöstä kantautuvia ääniä. Siellähän se loppujengi ihmetteli telkkarin tarjontaa suhteellisen uneliaissa tunnelmissa. Liityin joukkoon hilpeään pihalla kuin lumikukko. Hetken aikaa tuijotettuani seinää havahdun Jannen epätodelta tuntuvaan lauseeseen: ”Kaikka, siel ois vielä yks biisi bassoja soitettavana”. Voi paska. Siitä vain kissaa sarvista ja tarkkaamoon. Yllätys oli taisi olla suuri kaikille, kun tulin ennätysnopeassa ajassa takaisin keittiöön kertomaan kappaleen ja samalla koko levyn olevan valmis bassojen osalta. Lämmin halaus Jannen kanssa ja takaisin nukkumaan. Vielä on studiota jäljellä…
Kerubi, Infernon pohjakerros.
KOMMENTIT
KOMMENTOI