Kaikka: Stampan joukkueen päät pyörivät kuin väkkärät konsanaan saapuessamme festarialueen tuntumaan. Mukava olla taas Oulussa!

Hyrde: Yup oli vitun kova! Jätkät tuntuivat olevan kovassa iskussa.

Kaikka: Tää ei nyt mee vissii ihan loogisessa järjestyksessä, mut onko sillä niin väliä? Mie ja FM2000-Andy yritimme suorittaa pienen vierailun YUP:n keikalla, mutta (onneksi) valpas stage manageri kielsi irstaat aikeemme. Hyvä näin, ois saattanu ahistaa jälkikäteen.

Hyrde: Mokomien edellisen illan keikka samaisilla festivaaleilla oli saanut jälkipelin käyntiin. Mokoma-vokalisti Annalan lietsomana oli yleisö huutanut suureen ääneen kitaristi Olkkosen olevan sikaeläin, mikä ei tietystikään pitänyt paikkaansa! Kitaristi Olkkonenhan on homo sapiens, kädellisistä eläimistä vähäkarvaisin!

Kaikka: Juuh. Tekniikkamme ollessa taas aivan loistava pääsimme toteuttamaan Hämeenlinnassa suoritetun sketsin ja noin 10 min ennen keikan alkua kiipesimme lavalle istuskelemaan kaljojen kera. Oli mukavaa härnätä musiikinnälkäisiä ihmisiä.

Kaikka: Kolmen päivän putkesta huolimatta jaksoimme vääntää neljännen päivän kunnialla loppuun. Lopputulos: aivan hyvä, kiitos Oulu!

Hyrde: Mikäänhän ei lämmitä mieltä kuin yhteislaulu. Mikäli laulettava teos on kaiken lisäksi sävelletty ns. paikan päällä, on tapahtuman ainutkertaisuus edellistäkin mehukkaampaa. Keikan jälkeinen tyhjänpäiväinen maleksiminen keikkabussin kyljessä synnytti paitsi massiivisen joukkohurmoksen, myös yhteinäisen rivin humaltuneita rock-muusikoita lauleskelemassa omituisia. Varsinkin Yup-kollektiivin Mannonen ja Hyyrynen saivat ryhmämme resonoimaan vastakaikua useasta eri sävelkorkeudesta, myös harmonisista sellaisista. Laulut, kuten Lokki, Lettumestari ja Älä vie enempää saivat raikua Oulun valoisassa puoliyössä vihreidempien ikivihreiden tyyliin. Olimme ytimessä, olimme laulajia itse teossa!

Kaikka: Näinkö oli? No vitti, mikäs siinä!

Hyrde: Paluumatka Oulusta tapahtui sulassa sovussa ja yhdellä Jouni Hynysellä ryyditettynä. Parrakas lappeenrantalainen istui bussimme sisätilastoon kuin ankkuri merimiehen kolmipäiseen olkalihaksistoon. Jouni valaisi matka-automme interiöörin uudenkaltaisella tunnelmalla, myyttisellä salaperällä, jonka vain todellinen taikuri hallitsee. Noh, oikeastaan mies oli suurimman osan ajasta hiljaa… mutta mitäpä sitä jauhamaan paskaakaan. Se jääköön mylläreille ja jälkipolvilleen. Me keskityimme hillitsemään päidemme sisäisiä demoneja tussilla ja Iltasanomien viikonloppuliitteellä. Yllättävän vähällä vaivalla jokainen lehdessä vilahtava ihmisen kasvovärkki muutui Hitleriksi. Se on, ystävät, hauskaa, se.