Hyyrynen: Mjoo, on tässä vähän luppoaikaa kotimatkalla Seinäjoelta Lapekseen… Käytetään hyödyksi. Toissapäiväinen on tuoreessa muistissa – seikkailu Suomen parhaalla keikkapaikalla, on- ja off-stage. Edellinen henkilökohtainen kahjoilu Lätäköllä tapahtui joulukuussa, kun Monica Petterson päätti lähteä Kotiteollisuuden ja Viikatteen Joulupipari-kiertueelle huor… maskotiksi. Mitään arpalippujen jakamista järkevämpää en siinä reissussa tehnyt, lähinnä hävitin arvotavaraa ja moraalin rippeitä kotomaan tantereelle, pukeuduin Ruotsin missiksi vm. 2004 ja kaatuilin portaisiin. Miksi, ei, vastausta ei vain ole. Jotkut ovat syntyneet urpoiksi.

Seesteistä ja tietokonepainotteista tunnelmaa.

Vaan miten taittui yhtyeemme varmaankin kymmenes Tanssisalin viihdyttäminen (Kai-Pekka laskeskeli lukumäärää ja näillä paikkeilla se liikkui)? Joku kertoi, että ilta oli myyty loppuun. Se oli tämän kevään ensimmäinen sold-out. Kebab-rundihan ei ole suoraan promotoimassa uutta levyjulkaisua, joten aivan uunituoretta biisimateriaalia emme voikaan tarjota. Silti paljon kiitosta on saanut Koirapojat ja Uudet kymmenet käskyt, ne edustavat sitä vanhempaa ja vähemmän soitettua repertuaaria. Ripaus vanhaa ja uutta.

Yksi helmikuisen Lutakon pääkohdista on nostaa hattua faniporukoille. Olemme ottaneet tavaksi rynniä keikkahommien jälkeen pesulle (kyllä, käsi kädessä, yhteiseen saippuointiin, saippuaa ahkerasti tipautellen) ja sitten kipikapisten paitamyyntitiskille. Yleensä sieltä löytyy rypäs nuorekkaimpia ja innokkaimpia tyyppejä kynät ja paperit ojossa. Lutakossahan myös alaikäisyys on sallittua, joten valomerkkejä pelkäämättömät tyypit olivat kyttinä paikalla varsin runsaslukuisesti.

Pelottavan paljon on ihmiset kyselleet tussimerkkauksia ihoonsa tatuointimielessä. Että meinaavat tikata hammaslogoa tai epäselvempää tuherrustamme musteella. Se on kovin hämmentävää. Eräänkin naikkosen niskasta löytyy allekirjoittaneen allekirjoitus. Vaan toisaalta onhan meillä muillakin musiikintekijöiden logoja ja nimiä ikuistettuna käsivarsiimme. Erikoista tämä fanittaminen, kyllä. Kyllä.

On hauskalla tavalla eri asia diiggailla bänditoiminnasta kotona, esimerkiksi netitse, kuin sitten ottaa ja lähteä live-iltamiin, olivat ne sitten lähellä tai kaukana. Parhaita, plus samalla hyyyyvin pyörryttäviä tapauksia oli Lutakossa eräs naisihminen, joka oli ilmoittanut jo aikaisemmin tulevansa katsomaan Stam1nan keikkaa sadannen kerran. SADANNEN. Äkkiseltään kun lähtee laskemaan pelkästään kuljetus- ja majoituskuluja, puhumattakaan Suomen suolaisimmista keikkalippuhinnoistamme, heh, niin… Ei, en rupea laskemaan. Pelottaa. Olisikohan Sakaran Saikosella pistää ripaus kyhnyä Stam1nan Fanit Tuki RY:n perustamiseen…?

Loistavia tyyppejä Suomessa on. Nimittäin te. And you people who do not even know whaddafuck we’re blabbering about. Cheers.

No, itse keikasta en jaksa kirjoittaa juurikaan: rutiinit ovat rutiineja, välillä menee nappiin ja välillä napin ohitse. Pientä kohmeutta oli välispiikeissä (nykyään ne taitavat olla enemmänkin välikeskusteluja), Viimeinen Atlantis soi jo vähän alkukevättä ryhdikkäämmin ja mosh pit saatiin yskittyä käyntiin Tavastia palamaan! -biisin hujakoilla. Yleisön laulu oli massiivista kuoroa. Materiaalia on kuitenkin jälleen Youtubessa, siellä ne meuhkaa, käykää ihmettelemässä. Järjestelyt olivat Lutakossa jälleen kotiruokia ja pre- ja post-keikkasaunomista myöten A-makkaraa. We love this shit. Kiitos Jyväshyvä, katsotaan miten peuhaa tanner syssymmällä.

Ai niin, käytiinhän sitä sitten baareissakin. Kiitos Freetimelle ilmaisista viinoista (kiitos silti, vaikka porttieeri ei päästänytkään meitä jonon ohi klo 2:55, vaikka väitimme olevamme Lauri Tähkän crew).

Mainioita ihmistaimia!