Silmät aukesivat. Hotellihuone. Hahmoja liikkui ympärilläni, televisiossa paasasi Green Dayn musiikkivideo. Rönysin suihkuun. Pexi ja Kake rönysivät holtittomasti edestakaisin. Aloin saarnata, kuinka ”yhtyeillä ei ole enää mitään sanottavaa, paitsi punkkareilla”.

Bar Kinon piha. Bussi oli jo lähes latingissa: hardcaseja, pahvilaatikoita ja ränsistyneen näköisiä rock-henkilöitä pakkautui täyspitkän linja-auton uumeniin. Missä oli Professori? Lähdin juosten etsimään. Hissin ovet aukenivat. Proffa tuli ehjänä hississä vastaan.

Auton ajovalot kohti Jyväskylää. Dvd-soitin alkoi toistaa Stonen keikkatallennetta, vuodelta 1988. Joku osti aikuisviihdelehden: itse ostin uuden Suosikin, koska Kake kävi lehden sinkkuraadissa viime hesanreissulla. Emme tiedä kumpi lehdistä oli parempi. Söimme jäätelöt kahvitauolla. Teknikko-Jyri oli pirteä, hän oli nukkunut pitkät unet, vatsa ja suoli tyhjillään. Söimme lihapiirakat, joissa oli makkaraa ja juustoa sisällä. Ne täyttivät suolen uudelleen.

Jyväskylän Lutakko. Pelasimme tennispallolla jalkapalloa ja squashia. Marko heitti pallolla aina lujaa ja kohti. Kake löi rumpukapulalla palloa. Sitten söimme taas, riisijuttua ja leipää. Soodavesi maittoi hyvälle.

Kuulimme, että ihmiset jonottivat lippuja jo pitkälti soundcheckien aikana. Paikka oli loppuunmyyty kahdessa ennakkopäivässä. Purimme äänitestien jälkeen laukkumme backstagelle ja ihmettelimme paikan tarjoilualttiutta: irtokarkkeja, tsipsejä, monenmonta sorttia nesteitä. Ilmassa oli jännitystä, sillä karamellit maistuivat ja ihmiset tungeksivat lavan edustalle jo tuntia ennen keikkaa.

Paikalle oli järjestetty myös kameraryhmä. Tarkoituksena oli tallentaa Stam1nan ja Mokoman esiintymiset sekä viidellä dv-kameralla, että 5.1 äänellä. Tämä tietysti sai aikaan ihmetystä ja keskittymisvaikeuksia. Muttei liikaa.

Annostelimme perinteisesti hiuksillemme runsaasti vettä ja vatsaamme paljon karamellia. Kiipesimme lavalle. Ihmiset olivat hulluja ja heitä oli aivan vietävän paljon. Aloitimme soiton.

Luulen, että kaikki meni sujuvasti, sillä en muista keikasta muuta kuin loistavan tunnelman, käsimeren, ihmispaljouden ja sen äänen, kun puolituhatta keuhkopussia huutaa ”vihaan sinua ihminen”. Epämääräisiä hahmoja liikkui ympäri Lutakkoa. Olimme autossa. Jonotimme kaupungilla. Lauloimme savun keskellä lauluja. Joku oli Tuomo. Toinen oli Kake. Myös Pexi oli. Ja Professori. Parhautta.