Heilautin selkäreppuni huis hais olalle ja kitaralaukku keinuen reippailin kaupungin torille. Rakas työryhmämme jo ahni suihinsa legendaarista atomia ja viehkeää vetyä tempolla, josta olisi voinut päätellä ruokatunnin loppumisen olevan akuutti tosiasia. Oli aika ruokkia nuoriso; oli aika siirtyä Savonlinnan todellisuuteen! ”Takapenkki mulle, sä et saa tulla, mut tuu sä!”Keväisen tunnelman siivittäminä viihdyimme keikkabussissa. Elämässä oli viihteen maku ja nautimme toistemme seurasta kuin asiantuntija nauttii munkkipossuista: salaten todelliset tunteensa. Leikkasimme kaikkea pahaa ja ikävää hyvyyden veitsellä: lisäsimme ilon edamia maailmaan! Lapsena, jälleen!Myös Suomen oopperakulttuurin pääkaupunkina tunnettu Savonlinna paljasteli katujaan hiekkaisina ja pöllyävinä, kun sateenkaaren väreihin maalailtu iloinen kulkupelimme kaarsi kaupungin pääkatua. Saimme yllättyä: kaupungissa olisi samaisena iltana myös toinen nuorisomusiikin asiantuntija, kilpaileva taiteilija, kyvykäs esiintyjä ja valloittava populaarimusiikin airut Scheek. Näimme Stcheekin mainoksia ja päättelimme, että jos tulisi tappelu, Ckheek voittaisi meidät. Tchekin ei tarvitsisi kuin muistuttaa meitä, että Lahti on Helsinki, vain ilman metrotunnelointia. Yrittäisimme ottaa eropeliä, mutta rap-artisti saattaisi sivaltaa meidät vaarallisesti katuojaan sekunnin sisällä. Olimme varuillamme eikä kukaan uskaltanut hengittää moneen minuuttiin. Antti Vuorela muuttuikin hieman sinertäväksi.Ala-asteen liikuntatunnit palasivat mieleen nopeudella, jollaiseen yltää vain aivojen sähköimpulssit biologian oppikirjojen mukaan. Urheiluhalli siinsi korkeana ja jumpalta tuoksahtavana todellisuutena edessämme. Onneksi Savonlinnan kaupunginisät olivat hellittäneet rahapussiensa nyörejä oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa: salin toisella laidalla havaittu volttimonttu sai lähes välittömästi syliinsä muutaman lemiläisen vierailijan. Kuin olisi kohtuun ponkaissut, tai syönyt vaahtomuovia ja hypännyt sen jälkeen vatsalleen!Harvinaisen miellyttävä soittoaika, klo 21, oli ilouutinen. Ihastelimme elämäämme syömällä kinkku- ja juustovoileipiä ja hörppimällä limunadia. Myös pitsat tilattiin, nälkä oli jo aikamoinen. Osa ihmisistä meni saunomaan, osa teki haastattelua paikalliseen Internet-julkaisuun. Ilmassa väreili tyytyväisyys, lempeys, sekä kipakka hien ja jännityksen kombinaatio. Olimmehan suurimman osan ajasta urheiluhallin pukukopissa.Keksimme erinäisiä jekkuja toistemme iloksi ja tunnelman kohottamiseksi. Antti Vuorela ja Kai-Pekka Kangasmäki vetivät päähänsä muovipussit, kiristivät ne hengenvaarallisen tiukoiksi ja suutelivat kiihkeästi. Kutsuimme sitä turvasuuteluksi! Joku saattoi välillä vähän pieraista pahanhajuisesti, toinen ehkä kertoi rohkean vitsin. Emil Lähteenmäki oli aika paljon alasti ja teki jotain omituista reppunsa luona. Mitä lie siellä kilistellyt eväskoriaan.Eräällä yhtyeen jäsenellä oli myös ongelmia kivespussiensa kanssa: hänen sukupuolielimensä kuumenivat housujen kätköissä tavallista enemmän. Pienen veljellisen leikinlaskun, kannustuksen ja yhteisöllisen hyväksynnän vallitessa ongelmallisiksi äityneet pallurat löysivät tiensä ulos alushousuista ja katso, viilennys oli käynnissä! Pöksyihin löysi tiensä myöhemmin myös kylmäpussi, mutta varmistelu oli turhaa: kivesten lämpötila oli jo laskeutunut kantajalleen siedettävään tasoon. Sukupuolielimet palautettiin vaatetuksen kätköön siveysoppien mukaisesti ja esiintymiseen valmistautuminen sai jatkua.Sitten illan tiskijukka laulattikin yleisöä: ”Pää, olkapäät, polvet, varpaat!” Soitimme keikan, nuoren yleisön aikaansaama mosh pit pyörähti käyntiin. Keikka meni hyvin, ei erikoisuuksia. Lähdimme hotellille moikkaillen rakennuksen ulkopuolelle jääneitä nuoria ja painuimme Kai-Pekan kanssa pehkuihin.Kiva päivä!