Levyn julkaisupäivä keskiviikon jälkeinen huuma puri kuin satapäinen terrieri. YleX:n keikka sai hyvää palautetta, nettiin jätettiin keikasta parikin taltiointia ja mikä tärkeintä, biisit tuntuivat menevän suht hallitusti alusta loppuun. Mutta nyt tilanne oli seuraava: soitimme radiossa neljä kappaletta uusia biisejä, FME:ssä oli tarkoitus soittaa koko levy alusta loppuun saakka.

Finnish Metal Expo kokoontui Helsingin Kaapelitehtaalle jo neljättä kertaa peräkkäin. Vuoden 2005 Expossa Sakara Records promotoi hienolla tavalla yhtyeen ensimmäistä albumia. Paljon kuulijoita saatettiin yhtyeen pariin ja soittajat olivat onnellisessa, tukevassa humalassa. 2006 keikuttiin jo sitten Expon lauteilla napsimassa tapahtumassa jaettavia palkintoja, kategorioissa Vuoden tulokas ja paras laulaja. Noh, viime vuonna ainakin Hyyrynen-nimisillä laulaja-kitaristeilla messut lipsahtivat pelkän viihdetoiminnan puoleen, mm. munailemalla Laihialan Villen kanssa ja sammuilemalla narikkaan. Taisi eräskin bassotaiteilija lähteä vaihtoehdottomalle ulkoilmavisiitille kaksi kertaa peräkkäin.

Rajan kanssa Sakarat hakkasivat bändin nimen uudestaan kuuma topiikki -osastolle. Kuumuus starttasi jo naapurirakennuksen puolella, jossa Sakaran järjestämä saunahuoneisto tupattiin täyteen levyn kanssa puuhastelluista ystävistä ja ehkäpä tulevista yhteistyökumppaneistakin. Pienoisesta dagen efteristä ja flunssaisesta kulkutaudista huolimatta miehistö saunaili onnistuneesti koko lauantain päivän, vaikkakaan itse Stam1nasta paikalle ei koko yhtyettä koskaan saatukaan. Noh, nautimme kiipparisti Lähteenmäen kanssa oluet, riemuitsimme mm. tuottaja Joutsenniemen ja valokuvaaja Heikkisen jälleennäkemisestä. Messualueella mesottiin jo, muutama haastattelu oli tehtävä ja kun Sakaran ständille lähti, olikin vastassa varsin reilu jengi nuorta fanikantaa. Nuoremman pään porukka sai näin tavata bändiläisiä varsin lähietäisyydeltä, mikä tietysti on hauskaa. Kymmeniä ja kymmeniä nimmareita ja yhteiskuvia tuli hoideltua, hämmentävää toimintaa kertakaikkiaan. Yksinkin kilmisteri kertoi ”kuunnelleensa uuden albumin 20 kertaa ennen messuille saapumista”.

Kake veisteli kahdeksalta oman rumpukliniikkansa. Huhut kertoivat miehen hallinneen atmosta verbaalisella rumputulellaan, ei itse kliniikkaakaan ollut ollut hassumpi. Kaken taidot suu- ja käsipelissähän tiedettiin, tämä vain vahvisti tulevat suunnitelmat asentaa rumputaiteilijalle oma mikrofoni, lähinnä huumoritarkoituksiin. Laulaa ei tarvi, kunhan kalju pääsee toteamaan biisien välissä. Nousisi nimittäin Stam1nan live-arvo 200:lla prosentilla.

Ihmettelin kovasti, kun Pexiä, Kaikkaa, enkä liiemmin muitakaan tekniikkaan kuuluvia miehiä nähnyt moneen tuntiin missään. Ajattelin että ”olivat varmaan kytkemässä kamoja”, olihan Kaapelitehdas suuri alue, enkä halunnut itse tunkea lavan taka-alueelle pahennusta herättämään. Niimpä olin tunteja aiemmin kysellyt jo backstage-alueen toimitsijalta Stam1nan takahuonetta. Vastaus kuului: ”Soilworkille on oma takahuone, muut menevät samaan”. Ymmärsin ja kiitin. Kollektiivinen taukotila oli kuitenkin täynnä pitkätukkaisia, tupakoivia saatananpalvojia, joten päätin etsiä toisen rauhaisan paikan. Sellainen löytyi läheiseltä käytävältä, josta roudattiin kamat busseille ja takaisin. Halusin vähän leppuuttaa, joten etsin käsiini renkailla työnnettävän metri-kertaa-metri -kokoisen lastauslavan. Pehmustin metallialustan toppatakillani ja sain 30 minuuttia unta pallolle.

Nukuttuani maanalaisessa käytävässä rauta-alustalla pipo silmillä, sainkin vinkin ”erään kolmannen takahuoneen olemassaolosta”, josta löysinkin koko muun bändin ja kiertuetekniikkamme. Kovasti kyselivät, miksi naamani oli myrtsinä. Yritä siinä sitten selitellä.

Noh, kello lähestyi vääjäämättä yhtätoista ja meidän esiriippuamme. Soilwork ja yllättävän pitkäksi jäpikäksi osoittautunut Speed hakeutuivat soittohommiin. Jännitys alkoi kohota. Paikkahan oli rock-poliisin paratiisi: tuhansia vieraita Helsingin sydämessä, osa ulkolaisia musiikin bisnesmiehiä, osa true satanistia, osa nuorta killikkää. Ainoa mitä kykenimme, oli soittaa ilman paitaa, läskimakkarat esillä ja paskat housussa, keskisormea heilutellen.

Keikalle oli muilutettu vieraiksi myös albumilla kuullut Sonja Nurmela ja Mygrain-yhtyeen Tommy. Toinen vaaleana ja toinen tummana kaksikko ryyditti sopusoinnussa motivaatiotaan klasillisilla ärjyjuomia. Ihmettelimme yhdessä jännityksen tasoa ja kellon lähestyessä kahtatoista aloitimme setin.

Soitimme uuden albumin alusta loppuun. Vallaton intronauhamme korkattiin, onneksemme (omasta mielestämme) huumoripitoinen sisältö sai jo innokkaimmat kädet rytmikkääseen taputukseen. Huoli oli poissaan ja yhtyeen ote tarpeeksi rento: emme menneet lukkoon. Tuttu helpotus ja puhdas energia valtasi mielen. Kake valitteli jälkikäteen pientä liikakeskittymistään, mutta soitosta välittyi hyvä fiilis ainakin yleisön reaktioiden mukaan. Paljon hymyileviä naamoja, tiukkaa mosh pit -toimintaa ja yhteislaulua. Eturivin toiminnan mukaan Rajaa oli ehditty opetella ja useita kertoja, niin maukkaasti suut kävivät oikeita laulunsanoja tapailleen. Rytistimme kaksi ensimmäistä kappaletta oikeaoppisesti yhteen ja tervehdimme yleisöä.

Kaikki biisit saatiin kulkemaan. Varmasti yleisönkin seassa aistittiin ne kaikista purevimmat live-raidat tältä albumilta… Erittäin hyvä että pääsimme näin biisien toimivuutta testaamaan suurehkolla ihmiskokeella. Tutkimuksia jatketaan koko kevään ajan, joten klubikiertueelle osallistujilla on hyvät mahdollisuudet kuulla vielä mitä tahansa levyn biiseistä. Huutoäänestys vain sitten käyntiin…!

Varsinaisen setin ja sen päättäneen Murtumispisteen jälkeen marssimme lavan taakse hikoilevina sikaporsaina. Vajaa tunti vasta takana, mitä jos olisi soitettava lisää? Vanhat läskit pistettiin todelliseen testiin; vieläpä näin alkupäästä keikkavuotta. Yleisön huudoista päätellen oli aika käynnistää treenikämpällä tarkoin kypsytetty Stam1na-hittipotpuri. Käppäilimme muina miehinä takaisin polkaisten Hurriganesin Get On -klassikon käyntiin. Oli siinäkin ilmettä jos jonkinlaista näkyvissä. Sanoistahan en ole ikinä ottanut tämän biisin kohdalla selvää (onkohan ottanut Remukaan…?) joten ”I’m a sweet Alabama just to rockin’ with my mutha” -osastolle avattiin ovet. Tiukan kertsin jälkeen rykäisimme jatkoksi Uudet kymmenen käskyä, sen c-osan lopusta (pitkästä aikaa settiin palanneen) Väkivaltakunnan ja hämärässä kohden startatun Merestä maalle -päätöksen.

Setti tuntui loputtomalle, pitihän sitä huumorimielessä kysellä yleisöltäkin kelloa loppusuoran kohdilla. Eipä auttanut, vielä Viiden laukauksen politiikan ja Kahden reitin sävyttäminä oli edettävä. Kun lavalta lopulta laskeuduttiin, oli faktat tiskissä: vain kaksi viidestä poistui Infernoon ja jaksoivat tinata sunnuntain aamunkoittoon.

Harvoin sitä itseään selkään taputtelee, mutta FME-lauantaina suoriuduimme olosuhteisiin nähden vittu saatana aika perkeleen kiitettävästi.