5: Kuudennen albumin studiopäiväkirja – viikko 3, osa 1

”Ala-A:n armoilla! Kielletty kastraatio! Lihaton lokakuu! Väki vähenee, mutta paraneeko pidot?”

Maanantai 30.9.13

kp: Viimeinen päivä syyskuuta vuonna 2013 oli bassopäivä! Lueskelin junassa hetken aikaa Pohjois-Amerikan HC- ja punkhistoriaa Dave Grohlin muistelmien kautta. Lukutuokio keskeytyi Musamaailman tekstariin, jossa kerrottiin myös vanhan kunnon Pottugrammin selvinneen huoltotarkastuksesta, joten 2006 vuoden customi on valmiina tositoimiin, jos tarvetta tulee. Cool.

Saavuimme Jannen kanssa studiolle joskus ennen puolta yhtätoista ja ryhdyimme saman tien hommiin, eli saundin rakentamiseen. Lähdimme liikenteeseen keikoillakin hyväksi havaitusta yhdistelmästä: Mesan Big Block 750 + Mesan 810 kaappi + VT Bassin särkijä + ESP Chief. Äänityssoftaan saatiin kolme raitaa: DI bassosta suoraan, DI vaffarin persiistä ennen EQ:ta ja kaapin mikitys (nyt en muista millä mikillä). Lähtösaundi oli mehukas ja botnekas, joten päätimme rakentaa näistä aineksista pohjan, jota voi varioida biisikohtaisesti sessioiden edetessä. Peruspohja ja paketti pysynee suht koht samana koko levyn läpi, mutta särön määrää lisäämällä, vähentämällä tai purnukkaa vaihtamalla saadaan varmaankin hyvää vaihtelua ja tunnelman tukemista eri kappaleisiin. Samankaltainen ajatus kuin skebaosastollakin.

Bassotalkoot starttasivat Rautasorkasta, jonka ajattelin olevan helpohko aloitus. Tai no, helppo ja helppo. Ehkä sen suhteen helppo, että vasen käsi saa olla puoleen väliin biisiä suht rennosti, ennen kuin sambabileet helvetistä starttaavat. Biisi meni melkoisen kivuttomasti ja nopeasti nauhalle, joten meille jäi aikaa leikkiä Emilin avaruuspedaalilla, eli Fuzz Factorylla. Tarkoituksena oli lähinnä tallentaa idea talteen, eikä jättää pysyvää pörinää musiikkihistoriaan, koska tässä vaiheessa Veli Hyyryläisen lauluhommat ovat vielä melko mysteerejä meille. Ja emme ainakaan tahallaan halua tunkeutua sille tontille ilman lupia…

kp: Talkoot jatkuivat SLK:n merkeissä. Hanttulankylän ainoa oikea Olkkolan Peksi oli saapunut jo studiolle bassoni kera, joten kävimme nopeasti läpi harmoniaehdotuksia herran bläkkiskaahaukseen. Emme lyöneet mitään lukkoon, jolloin kyseinen kohtaus meni verenpunaisen rec-valon sokaisemana ns. fiiliksellä. Ja tuurilla. Kertosäkeessä meinasin kompastua miinoituksiini, mutta päätimme yksissä tuumin tuottaja Jannen kanssa jättää kikkailut vasta viimeiseen säkeistön kertaamiseen ja ensimmäiseen hieman enemmän ilmaa. Loppuvaiheessa kappaletta studion loput vakiovieraat, Antti Hyyrynen ja Emil Lähteenmäki kävivät myös morjestamassa lasin takaa, eli tästä voi päätellä kellon olleen jotain kahden ja puoli kolmen välillä. Hetken hieromisen jälkeen pääsin esittelemään kätteni taitoja muille. Oli siis aika kuuntelun!

P: Lähinnä palaute koski basson tunkeutumista kitaristien varaamalle alueella ja sitähän ei suvaita.

kp: Upseerit eivät päästäneet minua helpolla. Valtakunnan tarkkaamossa peräänkuulutettiin yksinkertaisuutta ja logiikkaa, ihmeteltiin erilaisia sävelarvoja ja tarkkakorvaisimmat skapparit huomasivat myös joitain epätarkkuuksia aika-arvoissa. Muutamilla korjauksilla selvisin kuitenkin lynkkauskomppanian rautaisista kourista, ja uusien muutosten kautta kappaleista muodostui entistä jämäkämpiä. Tohtori Hüürü heitti vielä patenttipäissään Rautasorkan sambakarnevaaleihin melko villin idean, jonka otimme käyttöön pienen hienosäädön jälkeen. Tuottaja Saksa kommentoi sovitusta muistaakseni seuraavin sanoin: ”Ihan hyvä tosta tuli, vaikka ei tota kukaan tanssi mukana”.

H: Janne Saksan kommentit ovat harvoja, mutta osuvia. Yksi kitarakomppiotto ei alkanut asettua uomiinsa edes kahdeksan yrityksen jälkeen. Janne pysähtyi ja mietti: ”Mitä jos tuo ei tule onnistumaan ikinä…”. Nauratti. Ajatetlin, että kenties universumissa on juuri sen kitarariffin kohdalla todellinen virhe, jonkinlainen kosminen erhe, joka ei ikinä tulisi asettumaan musikaalisesti oikein. Nauroin pitkään ja katkerasti. Se oli tieteellinen vitsi.

kp: Ausgezeichnet! Der nächste song: Panzerfaust! Jannen työpäivää oli jäljellä vielä parisen tuntia, joten oletimme saavamme pari biisiä purkkiin. Aloitimme Panzerfaustista, johon yritimme survoa HM-2 säröpurnukkaa, mutta testailu ei kuitenkaan tuonut haettua tulosta. Jatkoimme signaaliketjua Apinalla, eli Bad Monkeylla. Nyt löytyi timakka kirskunta kitaroiden kaveriksi ja savotta alkoi. Kohtaaminen (mikä v*tun kohtaaminen?) sujui hiton nätisti, ja muutamalla korjauksella olin päässyt jo c-osaan asti. Sitten alkoi arpajaiset, kun testailimme Jannen kanssa miltei kaikki mahdolliset basareita tukevat bassokuviot. Janne pyysi minua soittamaan Dimebag-henkisiä slidejä. Ei saatana, en osannut. Muutenkin on tullut oltua välillä pienessä pinteessä, kun tuottajan suusta tulee termejä kuten kvintti, kvartti, Mortti ja Vertti ja terssi ja lerssi. En ymmärrä moista termistöä, joten päädyimme puhumaan tuttavallisesti laatikoista.

C-osan miettimisessä ja vaikeiden sanojen tulkitsemisessa meni lopulta sen verran aikaa, että jätimme päivän talkoot kolmeen biisiin. Olin semityytyväinen päivän saldoon. Juhlistimme hyvin alkaneita alapääkinkereitä karkkipussilla ja elokuvilla.

P: Kävin just kvintillä järjestelemässä tavaroita.

H: Mie ulkoilutin kvinttikoiraa.

kp: Siihen ei mennyt kvarttia kauempaa.

E: Ei edes pientä sekuntia.

Tiistai 1.10.13

H: Erikoinen teos… Erään kappaleen nimi näet on ollut Syöpä, sen jälkeen Dynamo, sen jälkeen Ikiliikkuja. Jälkimmäinen asettui aivoihin asumaan junassa maanantaina. Soitin sitä kolmisen tuntia, kahta komppikitaraa. Olin tyytyväinen tulokseen. Pääsin lopulta oikeaan studiofiilikseen, jossa sekoittuu väsymys, vitutus ja soiton riemu.

kp: Dynamon jälkeen oli ajatuksena jatkaa bassoilla ja ”soittaa parissa tunnissa ne kaksi biisiä, joihin on kitarat”. Lähdimme liikkeelle Masiinasta. Pojat tilasivat siihen murskaavaa traktorisaundia, joten teroitimme Jannen kanssa keihäät ja lähdimme viidakkoon. Esittelimme VT Bassille uuden kaverin, eli Little Big Muffin. Jo alkoi tanner tömistä! Saundi oli murskaava kuin maansiirtokone. Fiilis säilyi hyvänä vain hetken, koska pääsimme vihdoin vireongelmien pariin. A-kieli päätti tehdä itsestään pahimman viholliseni seilaillen hertsien hurjassa maailmassa kuin känninen Columbus. Soitto olisi sujunut, mutta jatkuva virittäminen turhautti. Jollakin tavalla selvisimme lopulta seikkailusta ja vitutus helpotti hieman, kun sain tussata tämän kappaleen chartista soitetuksi. Kostin maailmalle ja lähdin yksin pitsalle.

P: Napakasti narulle ja soundi oli onnistunut traktori. Johan alkoi kertsikin groovaamaan, on se basso sittenkin aika tärkeä soitin.

H: Mie tartuin viimeinkin mikkiin. Nimittäin laulumikkiin. Pelotti. Tarvikkeet lauluäänitykseen ovat seuraavat: Laptop ja sen ruudulla sanoitukset, sylkyroskis, vesipullo ja sen sisältönä huoneenlämpöinen vesi, laulupaita Lemi’s, sekä ruokailuveitsi jolla näplätä. Aloitin laulamisen Rautasorkasta. Viddu mikä biisi.

kp: Sillä välin kun Antti lauleskeli sulosointuja Rautasorkkaan päätimme Emilin ja Peksin kanssa näyttää Hämeenlinnalle, mistä rock’n’rollissa on kyse ja lähdimme uimahalliin! Kuntosalin vaaka näytti alakanttiin, joten vielä en pysty sanomaan ovatko pizzat tuottaneet tulosta. Pizzaranking on muuten Antti 14,5 – mie 15,5, koska Antilla oli maanantaina pizza kädessä ennen kuin hän astui studiolle sisään.

H: Pitsan syöminen ahdistaa. Pakko kertoa lisäksi lyhyesti Rautasorkan laulusessiosta seuraava hassu tilanne: Olin huutamassa viimeisimpiä sanoja, itseasiassa kappaleen nimeä, täyttä kurkkua edessäni toljottavaan mikrofoniin. Puristin palkeita ja päräytin ilmoille yhdyssanan, kaikin voimin, 17-vuotisen laulajaurani karaisemin laululihaksin. Pärähtipä oikein kunnolla! Nimittäin housuun. Äänen synnyttämiseen tarvittava lihaspuristus tuntui koko kropassa, alavatsaa myöten, jolloin satuin myös pieraisemaan. Alle sekunnin ajattelin ulostaneeni housuuni. Mutta en keskeyttänyt otosta! Jatkoin sanan ”rautasorkka” lopukkeen pitkää vokaalia, kunnes otto oli purkissa – vasta sitten syöksyin Sound Supremen WC-tiloihin, huikaten huolimattomasti Jannelle, että ”mie meen vessaan”. En halua kertoa lopputulosta, en siitä, oliko ulostaminen tapahtunut, enkä siitä, oliko itse otto käyttökelpoinen.

kp: Rautasorkan laulujen jälkeen Antti soitteli vielä toista komppilaitaa Dynamoon, eli Ikiliikkujaan. Natsikäsi tikkasi kuin V8:lla varustettu Singeri ja pian pääsimme kuuntelemaan biisin molemmilla kompeilla. Vireasiat noiuttivat meidät hulluuden partaalle ja mistään ei ollut enää varmuutta, joten keskityimme lähinnä rytmiin ja tarkkuuteen, joka oli jälleen ihanaa ja tiukkaa tulitusta. Oli aika juhlistaa ensimmäisiä lauluja ravintolaillalla!

Keskiviikko 2.10.13

kp: No nyt! Kello kilkuttelee kohta yhdeksää ja puhelinta neppaillessa huomaan viimeisten viestien lähteneen muun muassa livemiksaaja-Jusbaumille puolen viiden jälkeen. Eli 4-4,5 tunnin yöunilla sorvin ääreen. Auton rattiin miulla ei olisi ollut mitään asiaa, mutta onneksi basson rattiin pääsee vähän loivemmilla promillerajoilla. Dynaamisen olon kunniaksi päätin ryhtyä Dynamon kimppuun. Tuottajan läsnäolo nosti häpeän tunteen silmäpusseihini. Mutta kuinkas kävikään? Pienehkön virittämisen ja muutaman uuden idean kokeilemisen jälkeen meillä oli biisi kasassa ja aikaa oli kulunut ehkä juuri tunnin verran. Siinä teille taikatemppu, hopla!

H: Töttöröö, mikä aamu… Bassotaiteilija Kangasmäki puski hommia raivona. Pää pyörällä ja happi lopuillaan vaihtelin kitaraani kieliä, sillä kohta olisi jo kitaraäänitysten jatkumisen aika. Tuskaisaa! Ja sitten olisi syytä laulaa seuraavaa kappaletta, SLK:ta. Ja sitten vielä iltatöinä äänittää vähän lisää kitaroita.

kp: Noh, koska meikäläinen oli näköjään täynnä humalaista itsevarmuutta päätin kokeilla onneani toistamiseen ja hyppäsin KKK:n pariin. Tiesin jo etukäteen, että tästä tulee seikkailu, koska biisi on muutenkin luultavasti levyn erikoisin veto. Vieterihattu päähän ja sirkukseen! Biisi alkoi rullata, vire oli hyvä ja homma tuntui olevan muutenkin hallussa. Kappaleeseen tuli aika leikittelevää soitantaa ja c-osassa nauroimme ääneen. Tästä tuli kaikkea muuta kuin tylsä.

H: Kitarointiin astui kappale nimeltä Vapaa on sana. Groovasin kuin eläin. Jalkaan ammuttu rampa. En muista selvisinkö urakasta ehjin nahoin, mutta voi pojat, kylläpä rintaan taas koski.

P: Tulos oli majesteettinen.

H: Mikähän tulos olikaan kyseessä…? Raahauduin jälleen laulukoppiin. Eteen läppäri, sanoitukset otsikolla SLK. Raportoin lyhyesti intercomiin Jannelle, kuinka marssittaisimme vokaalit läpi… Ensin hiljaiset puhtaat, sitten räkäisemmät ylämummot, sitten likaisemmat alapapat. Noh, työntelin palkeista kuoropoikaa kovalevylle tunnin, puolitoista. Pitkää, puuduttavaa, viiltävää kuoropoikaa. ”Vahtaa virettä!”. Vahtasin. Joikhasin. Sitten siirryin ennakkosuunnitelmista poiketen suoraan alapappaan. Korisin. Janne kuvaisi laulusaundia ”HC-huudoksi”. Yritin keskittyä vireeseen. Artikulaatio tuotti ongelmaa! Onneksi pieruongelmia ei esiintynyt. Rääyin kuin hakattu pässi. Roudasin laulukoppiin vaihtuvavärisen LED-bar-kannun ja tamppasin jalalla erilaisia värisävyjä studiotilojen imevään pimeyteen. Olin yksin, yksin räkäisen ääneni ja intercom-Jannen nihilistisen nuottikorvan uhrina. Kärisin, pörisin ja murjoin vokaaleja, kunnes mitta täyttyi.

H: Sitten olikin aika kepeän iltapuuhailun poikien parissa. Kitaran-v*ttu-soittoa.

E: Niin… tähän mennessä en ole vielä päässyt työskentelemään varsinaisen oman tonttini parissa hetkeäkään. Pro Toolsin parissa sen sijaan on vietetty jo pari iltaa tällä viikolla. Ajatus taustalla on, että Jannen lähdettyä kotiin illansuussa voimme jatkaa vähäpätöisempien äänitysten parissa keskenämme – esimerkiksi jo aiemmin äänitettyjä kitaroita tuplaavien otosten. Pro Tools ei ole koti-DAWini, joten sen operointi on parhaimmillaankin välttävää. Ja kun äänitettävän penkillä istuu minut jo vuonna 2009 Viimeisen Atlantiksen lauluäänityksissä traumatisoinut taiteilija, en etukäteen varsinaisesti liekehtinyt ajatuksesta. Onneksi Antti oli maltillinen. Korkeintaan satunnainen puhahdus kuului miehen huulilta, jos sormeni eksyivät väärälle napille recordia aktivoimaan. Sen sijaan oma kärsivällisyyteni alkoi loppua siinä kohtaa, kun kaikki kolme kielisoittajaa kerääntyivät tarkkaamoon spekuloimaan sitä kuinka eräs kitaraosa tulisi tulkita. Kyvyttömyyteni kontributoida kielisoittimen hallintaa koskevaan keskusteluun ja vallattomuuteni tehdä päätöksiä, jotka jouduttaisivat äänityksen valmistumista, asettivat minut hermoja raastavaan tilanteeseen.

H: Summaten… Tämä on mielisairas ammatti. Tämä vaatii molempien kämmenien millisekunttien kordinointia, uusintaottojen toimittamista, stressinsietokykyä ja eritoten huumorintajua. Se taju on sysimustaa. Kuin vaatetuskin. Voisimmekin paneutua, rakkaat ystävät, tulevassa kuudennessa studiopäiväkirjassa siihen suureen kysymykseen, joka on vaivannut meitä taiteilijoita jo aikojen aamunkoistosta saakka: ”MIKSI”.