”Stam1na – puolijumalat alttarilla”
haastattelu, jossa paljastuu todellisuus
Teksti: Hanna-Liisa Pihka-Lempi
Kuvat: Minni-Ninni Reppu-Peppu

Tarkkaamoon laskeutuu syvä hiljaisuus, kun kysyn paikalla olijoilta heidän lempibiisiään uudelta levyltä. Yhtyeen jäsenet katsovat toisiaan vakavan intensiivisesti, kuin ennen salaman iskua. Äkkiä ilmoille repeää kuin kuolemaa edeltävään nauru: ”Vittu mitä paskaa koko levy saatana!” Pimeästä nurkasta kaikuvan kalman kalpean pilkkavirren säestämänä kolme neljästä yhtyeen jäsenestä purskahtaa katkeraan itkuun. Vain bassotaituri jää uhmaamaan ilmoille purkautunutta salaperäistä mielivaltaa: ”Olet hitto vie paradoksi – ja terroristi, alaluokan kätyri!”. Pian huone on tyhjä ja vain koneiden tasainen hurina seuranani.

Kuinka tähän on päädytty?

Olen todistamassa Stam1na-yhtyeen työskentelyä Imatralla, tarkemmin sanoen Osmo’s Cosmos -bändin yhteyksistä tarkemmin tunnetulla Music-Bros -studiolla. Lemiläinen Stam1na on niittänyt auditiivista viljaansa studiokompleksin uumenissa jo kokonaiset kuukauden päivät – nauhalle on tartutettu reilu satsi niin rumpuja, kitaroita kuin bassoakin. Yhtyeen neljä vakavakasvoista jäsentä ovat upottaneet työhön ”niin sielut, tahdot kuin sydämetkin, ylitsevuotavalla rakkaudella rytmiin ja melodiaan”.

Ilmassa leijailee suitsuke. Äänimaisema on virheetön ja naturalistinen, taajuudet heijastuvat marmorista kuin Odyseija historian lehdiltä. ”Olemme ottaneet käyttöön niin sanotun virheindikaattorin, eräänlaisen studio-lokikirjan. Tähän punakantiseen, hieman kullattuun oppaaseen merkkaamme jokaisen virheen, jokaisen pienenkin ongelmakohdan johon törmäämme työssämme. Kirja ostettiin antikvariaatista ja siinä oli 350 tyhjää vesileimattua sivua. Nyt siinä on 348 ja puoli tyhjää sivua jäljellä – koska tuo toinen sivuista on täynnä kuvia ruusuista ja perhosista”, kuvailee tilannetta yhtyeen laulaja-kitaristi Hyyrynen samalla kun availee oleskelutilojen pöydältä löytynyttä marsipaanilaatikkoa. ”Virheitä ei sallita”, kuuluu takaani, saunan ovella poseeraavan rumpali Velinin rinnasta. Häkellyn likipitäen alastonta, vaahdotettua miestä ja olen tiputtaa kynäni lattialle, mutta tilanteen pelastaa herrasmiesmäinen mies, joka tarttuu käteeni kuin ruusun terälehteen. ”Hei, olen Pekka. Tervetuloa Imatralle arvon neiti!”.

Ajaessani studion pihalle aiemmin tuona aamuna, en voinut olla mykistymättä rakennuksen elitistisestä arkkitehtuurista. Sisäänkäynti fasiliteeteihin on kuin matka läpi vaahtokarkkimaisen vuoristoradan, sanalla sanoen fantastinen kokemus. Rakennuttajan kyky yhdistää klassista funkionalismia ja Jugend-tyylisuuntaa häiritsivät yöuniani vielä viikkoja eteenpäin. Matkalla rappukäytävään törmäsin aamulenkiltä palaavaan basisti Kangasmäkeen, joka ystävällisesti syleillen toivotti minut tervetulleeksi ”työpajaan, jonka sydämen sykkeen voit tuntea sekuntti sekunnilta”. Kuin pilvilinnaan astuin. Portaikon pehmeä kangaspäälyste johdatti meidät syvälle musiikin temppeliin, atmosfääriin jossa taika oli todellisuutta.

Nyt, vuorokautta myöhemmin olen saanut seurata yhtyettä sen verevimmillä hetkillään. Vuosien ja vuosien raskaan harjoittelun tulos on edessäni kuin äänen viittaan puettu nostokurki. Nelikon yhteispeli on saumatonta, virheetöntä sveitsiläistä seinäkelloteknologiaa. Aistin Bachin, aistin wieniläisen ylimystön sikarintuoksuisen ulottuvuuden, rajapinnan euforiaan. Motiivit ovat selkeitä, teemat soljuvia ja jopa soittohuoneen moderni interiööri ryydittää kokonaiskuvaa harmoniasta ja tasapainosta. ”Harmonia ja tasapaino, Stam1nan kaksi kulmakiveä”, lausuu talk back -mikkiin basisti Kangasmäki, jonka osuuksia yhtye on juuri tallentamassa. ”Kun yhtye tallentaa, se tapahtuu koko nelikon voimin. Soitamme yhdessä niin elävänä kuin studiossakin. Miten voit erottaa tulen nuotiosta? Kuinka voit lassota tähden taivaalta? Kuinka rakennat muurin? Joukolla!”, muotoilee laulaja-kitaristi Hyyrynen samalla kun hienosäätää seitsenkielisen sähkökitaransa asetuksia. Äkkiä tilanne on ohitse, paksun lasin takaa kuuluu äänekästä mylvintää, distraktiota. ”Ei tainnut mennä hyvin tuo otto…” huokaa soolokitaristinakin tunnettu Olkkonen Kangasmäelle, joka painaa jo leukaansa kohti sandaalejaan. ”Edes täydellisyys ei riitä Brathokselle”.

Koko nelikko istuu kasvot aurinkoon päin. Studion pihamaan riippuvat puutarhat reunustavat maisemaa ja jokaisella on kädessään proteiinipirtelö. Olkkonen aloittaa syvällä hengenvedolla: ”Brathos on eräänlainen epäihminen, musiikin vastavoima, antagonisti. Törmäsimme häneen heti ensimmäisenä studiopäivänä.” Hyyrynen ottaa tujauksen paksusta seoksesta ja pyyhkäisee punaista partaansa ohimennen: ”Siinä se istui tarkkaamon penkillä, hampaita näytellen”. Komppipuolen Kangasmäki ja Velin nyökyttelevät tahdissa ja pian koko nelikko kuvailee salaperäistä Brathos-hahmoa kuin yhdestä suusta.

”Se kutsuu itseään tuottajaksi, äänittäjäksi, muusikoksi. Mutta todellisuudessa se vain syöksee tulta ja tappuraa niskaamme, päivä toisensa jälkeen. Pyrimme täyttämään jumalaisen ilmoituksemme mutta ei. Brathos öljyttää köytemme. Brathos telkeää meidät saunaan. Brathos nauraa suoritteillemme.” Hetkessä nelikko ottaa jo taisteluasentoja ja kuopii soraa. ”Vihamme kasvaa ja musiikkimme soi yhä lujempaa, Brathos, sinä sikahäntä!”.

Epäilemättä kevään lopulla ilmestyväksi ennustettu levy on tehty ristiriitaisissa olosuhteissa, tulen ja rikinkatkuisen miljöön myrkkysaoksessa. Käynnistäessäni ajopeliäni studion kolossaalisella parkkipaikalla todistan henkilökohtaisesti, kuinka savupilven peittämä lähes kolmimetrinen, karvainen hahmo syöksyy pihamaalle ja syöksee lauseita kidastaan: ”Melkosta kuraaha tuo oli, koittasitte ees perkele jätkät.” Hahmon perästä ulos syöksyvä yhtye koettaa väistellä Brathoksen viiltäviä kommentteja, mutta moraali murtuu kuin Kiinan muuri – hitaasti ja ajan kanssa. Suuntaan kulkuvälineeni Lappeenrantaan vievälle maantielle ja ihmettelen, kuinka kauneus ja pahuus voivatkaan asua samassa paikassa – kuin tuhka ja timantti.