Usean hevin ystävän mielestä maailmassa on ongelmia. Hevari on siis realisti. Hevin ystävä haluaa kuunnella musiikkia, jonka sanoma on yhtä raakaa, raadollista, vakavaa sekä mustanpuhuvaa kuin heidän maailmankuvansa. Mutta samalla hevin pitää olla itseironista, mustan huumorin sävyttämää ja ”juhlia täytyy nyt kun ollaan vielä elossa” -asenteella ladattua adrenaliinivirtaa. Mikäli heavy metal on äänimaisemaltaan raskasta, niin sen pitää olla myös sanoituksiltaan.

Pahuus, hyvyys, kuolema, elämä, pimeys, valo… vastakohtien kautta on helppo lähestyä nuorta (tai nuorekasta) kapinallista mieltä. Vastakohta-asettelu on runoudessa voimakas alleviivaus, tehokeino. Maalaustaiteessa runsas valn ja varjon käyttö tuo teokseen perspektiivistä syvyyttä, värien kontrastia, tätä kautta kolmiulotteisuuden tuntua. Teos muuttuu realistisemmaksi, muodot selkenevät. Henkilö joka näkee mielipiteiltään maailman raa’an kaksijakoisena (”täyttä paskia” tai ”iha viti hyvä”) saattaa tykästyä hevin luonteeseen – metallimusiikki on joko päällä tai ei ole.

Kun örinäbändin kitaristi avaa takamikkinsä volymen ja iskee riffin käyntiin, ei särösoundissa dynamiikkaa tunneta. Kitara joko soi tai ei soi. Saman huomaa rumpuraiserin kulmalla hengaileva bändäri, rumpuja joko mätetään tai ei mätetä. Monitorimiksaaja sytyttelee rauhallisena tupakkaansa, sillä solisti on juuri aloittanut kertosäkeen, tärkeää mikkiä kannattelevalle kultakurkulle on vain, että ääni on mahdollisimman järeä. Sitten hän hiljenee ja keskittyy heiluttamaan metristä pellavaansa.

Hevi tulee musiikillisesti yhtä etukenossa kuulijan korviin kuin sen edustamat lyriikat. Sanojen aiheiden täytyy olla samoissa määrin hyökkääviä, olipa niiden pinnalla tarinoita lohikäärmeistä tai sarjamurhaajista. Ei heviä tulla useiten kuitenkaan kuuntelemaan keikalle sen sanoman takia, pikemminkin laulajan ja tekstinkirjoittajan täytyy muokata esitettävän taiteensa yhtyeen sointuun sopivaksi. Keikalle ilmestyy nahkatakkinen posse bilettämään, huutamaan, ryyppäämään ja purkamaan oravanpyörissään varautuneet staattiset jännitteet.

Joskus musiikki kuitenkin palvelee etupäässä sanomaa. Alkuaikojen (ja ilmeisesti nykyisinkin työstävien ug-piirien) black metal -yhtyeiden musiikillinen anti jätettiin tahallisesti toisarvoiseksi, jotta saatiin valtavirrasta poikkeavalle uskonnolliselle sanoitukselle poikkeava taustakohina. Sanoittajalle Perkele edusti levy-yhtiön pomoa ja kirkon hiiltyvät jäännökset huippustudiota. Poliittisesti ja yhteiskunnallisesti kommentoiva (ja useinmiten vain protestoiva) punk rakensi myös ympärilleen tekstien piikkilankaesteen, jonka takaa musiikilliset ansiot heittelivät sokkona käsikranaatteja. Myös heavy otti ensiaskeleensa heti kapinan suuntaan: rock-kitarointi särötettiin edelleen, tempo, mollisoinnut ja ”raskaammin” soitettu materiaali otti sanoitustensa aiheet vanhoillisia piirejä tutisuttaneesta uskonnosta. Pakanallisuus, ihmisen pimeä puoli ja kuolema-aiheen kirjava käsittely saivat aikaan tarvittavaa kuhinaa, muutoksen aaltoja.

Mutta nykyjään jopa Irwin Goodman tuntuu rankemmalle äijälle kuin useimmat 2000-luvun hevibändit. Siinä missä Veikko Salmi heristi koko kansan keskisormea Ryysyrannassaan jo 70-luvulla, Bullet For My Valentinen solisti kirkuu sydänsurujaan entisen emäntänsä perään (sitäpaisi, mikä on rankempaa kuin rehellinen, karvainen juopporenttu? Kärsimys on silminnähtävää!). Badding käytti tarttuvan humoristista rockpoljentaa termin ”lääkäripula” yhteydessä, Sting laulaa kidutuksesta, sodasta ja sademetsisen raiskauksesta. Näiden vastapainona hevi soi Idols-kisojen karsinnoissa ja nyttemmin kuulema myös lastenlevyllä. Kylli, tämä on nyt sitä vastakulttuuria!

Äh, onhan noita. Tottakai on muistettava, että hevissä fiilis on tärkeintä. Siksihän on olemassa myös gospell-heviä, se on myös tasa-arvioista. Kun kirjoittaa lyriikoita, ensiarvoista on tietysti tehdä omantyylinen, ehjä, puhutteleva, ajankohtainen, konkretian tasolla liikkuva ja ymmärrettävä kokonaisuus (tai parhaassa tapauksessa vielä laajemman teeman pala). Hevi on negatiivisten tunteiden käsittelykeskus, terapiahuone, hevostalli, ydinreaktori, hikoilevan sykkivä verisuoni. Hevissä pitää olla – jumalauta – munaa perkele!

Stam1nan sanoittaja pyrkii seuraavaan: Käsittelemään ympäröivän maailman ilmiöitä, useiten puoliymmärrettyjä kokonaisuuksia, sillä prosessissa asiat selkeytyvät, jäsentyvät, niistä oppii jotakin ja ne saavat muodon. Kyseessä on siis osittain julkinen, omakohtainen ongelmain prosessointi. Sanoituksissa täytyy olla jokin konkreettinen kiintopiste (Koirapoika, ihmisviha, yltiöpositiivinen tulevaisuudenkuva) tai vaikkapa tarinantynkä (tämä ei niinkään useasti, vaikkapi tarinankerronta taitaapi olla runouden, elokuvan ja maalaustaiteen alkuperäinen muoto/tarkoitus). Yhtyeen tekstinikkari pyrkii sohaisemaan ampiaispesiin, koska vain niin saa metsureihin vipinää. Tekstinikkari on niin taiteilijasielu, että ei käytä aina edes huumoria vakavan aiheen käsittelyssä. Tekstinikkari-taiteilija kirjoittaa välillä myös täyttä soopaa. Kuten esimerkiksi nyt. Wöyh!

Seuraavassa (poliittisesti korrektissa ja asiallisessa) merkinnässä käsitellään (varovasti) Stam1nan valmistautumista studiotyöskentelyyn (mutta varotaan paljastamasta muun muassa studion tai henkilöiden nimiä, sekä vältetään sanoja ”vittu”, ”saatana” tai ”ripulipaskahelvetti”).