K: Aina yhtä viihdyttävän verotoimiston vierailun jälkeen oli aika hypätä Miitrin Love-vagoniin määränpäänä Finnvox-studiot. Pitkä-Jussi oli tehdyt kulttuurilöydön huoltoasemalta, joten alkumatka meni hämmästellessä Sealin kokoelmaleyä. Rautainen ääni, mahtava tuotanto!
E: Saavun paikalle vain hetken Miitrin ja Kaikan jälkeen. Ensimmäistä kertaa elämässäni kapuan Finnvoxin portaita. Jään tuijottamaan seinällä olevaa mustavalkokuvaa, jossa Pedro Hietanen istuu miksauspöydän takana. Mitä minulla voisi olla sanottavaa täällä – paikassa, jossa Suomen musiikkihistoria havisee niin, että sen sekottaa paniikkihäiriön aikaansaamaan veriryöpsähdykseen aivoihin?
K: Kahvien ja Hipin tervehtimisen jälkeen istahdamme studion sohvalle ihmettelemään mitä on tullut tehtyä ja mitä pitäisi tehdä. Maanpakoon karannut Hyyryläinen oli jättänyt enemmän ja vähemmän selviä ohjeita sähköpostin välityksellä, joten näiden ja omien korvien mukaan lähdetään natsittamaan ammattilaisia puikoissa.
E: Miitri ja Jussila katselevat mittareita. Lopputulos kuulostaa siltä, että toivottu dynamiikka-alue saadaan kuin saadaankin säilytettyä levyllä. Fuck the loudness war! Tämä on ainoa oikea tapa lähestyä musiikin loppukäsittelyä.
K: Dynamiikkaa pitäisi olla totuttuun trendiin verrattuna enemmän. Siltä se ainakin kuulostaa, ja myös näyttää kun katselee audioraitoja mystisessä ohjelmassa. Kokonaisuus toimii, biisit toimii. Tämä tuli testattua Isä Miitroksen rakkauden farmarissa, sekä vielä illalla kotonani Jägermaisterin avustuksella. Painotan kokonaisuutta. Ko-ko-nai-suus. Tämä on levy joka kannattaa kuunnella yhdeltä istumalta kokonaan läpi. Sitä en tiedä, onko se nykyiselle ADHD/internet-sukupolvelle liikaa, mutta kannattaa sitä ainakin kokeilla.
E: Istutamme pienen, mystisen lisän levyn kappalerakoseen ja olen tyytyväinen. Levy tuntuu täydelliseltä kokonaisuudelta. Kaiken täytyy olla hyvin.
Epilogi:
H: Istun työhuoneessani. Sähköt on katkaistu laitteista, huone on hiljainen, tietokone on sammutettu. Naputtelen pöytää sormilla. Pöydälläni, hiirikäteni vieressä lojuu Stam1nan neljännen albumin masteri. Levy on tutun näköinen, Finnvoxin kansilehdyköillä kääritty. Siinä näkyy tekstiä, tuttuja nimiä, minuuttien ja sekunttien lukumääriä. Olo on erikoinen. Katson sitä kahdella silmälläni. Toinen silmäni on täynnä voimaa ja vahvaa tunnetta onnistumisesta. ”Se on siinä…! Tuota perkeleen lätyskää varten on jälleen keho ja mieli viritelty äärimmilleen, niin pitkän ajan ja vaivan saattelemana. Tuon täytyy olla kaiken tämän työn arvoinen, tuon täytyy olla paras ja kaunein kaikista! Tartun siihen kuin medaljonkiin, nostan sen aurinkoa vasten ylös, kohti korkeuksia! Juhlin sitä!” Mutta toinen silmä katsoo sitä pelokkaana… Mikä se on? Onko se hyvä, kelpaava, edes ”jonkinmoinen”? Onko se kauhea murhe, askel kuralammikkoon, turhan puurtamisen palkattomaan pakkolomaan? Uskallanko sulkea silmäluomeni ja avata korvat, kuunnella levyä, pitkän tauon jälkeen?
KOMMENTOI