H: Jo ennen Viimeisen Atlantiksen julkaisua tiesin, että seuraavan albumimme lyriikat tulisivat käsittelemään jotakin aivan erilaista aihepiiriä. Vaikka levyä vasta odoteltiin kauppojen hyllyille ilmestyväksi, oli peräperseen, eli takankontin kieppeillä väkevä tuntuma, että Atlantiksen linja tulisi puhututtamaan ihmisiä. ”Miksi yhtyeestä piti tulla saarnaryhmä? Aikooko bändi suosia loppu-uransa ajan tällaista kantaaottavuutta sanoituksissaan?” Kun Viimeinen Atlantis sitten ilmestyi, useasti levyä tarkisteltiinkin sanoitustensa suunnasta. Musiikki oli jäädä liikaa taka-alalle. Yhtye oli muuntunut hippibändiksi – ei progehtavan musiikkinsa, vaan sanoitustensa puolesta. Miun mielestä levylle taltioitui kuitenkin bändimme ehdottomasti hienoimpia musiikillisia hetkiä, hienoja vääntöjä ja energioita. Maalla, merellä, ilmassa on edelleen miun mielestäni mahtavampia biisejä soittaa keikoilla. Siinä on groovea ja upeaa dynamiikkaa. Samoin Eloonjääneessä. Levyn nimikkokappaleen kertosäe oli syntyhetkillään kirkkain hetkeni säveltäjänä, ajattelin tuolloin ja ajattelen osittain vielä tänäänkin.
K: Yllätyin todella paljon julkaisun aikoihin siitä, kuinka loppupeleissä pienestä ihmiset hermostuvat vielä tänä päivänä. Kaiken tosi-tv paskan, väkivaltaviihteen ja -uutisoinnin keskellä ihmiseltä menivät pasmat sekaisin, kun metallibändi julkaisee levyn, jolla on fiktiivinen kertomus maailmanlopusta ekokatastrofin merkeissä. Mutta useimmiten palaute äärilaidasta toiseen tarkoittaa jonkinlaista onnistuimista, ja pidän kyllä Atlantista edelleen hienona ja tärkeänä julkaisuna. Ihan sama vaikka olisimme saaneetkin ”kettutyttöjen” maineet.
H: Vaan kaikesta voi ja pitää osata oppia. Lähtökohtana (myös) musiikin tekoon on pidettävä kurinalaisesti seuraavaa: ”Tee seuraavasta työstäsi edellistä parempi”. Olemme hevibändi, teemme kritisoivalla asenteella värjättyä äänekästä musiikkia, meillä on tuotannollisesti mahdollisuus tehdä miltei millaista materiaalia vain. Miten siis nivoa narut yhteen?
K: Täytyy myöntää, että julkaisun jälkeen tuli mietittyä ja jännitettyä mm. miten Atlantiksen hienon kokonaisuuden voi ylittää, mutta epäilykset hävisivät viimeistään Antin ensimmäisten demojen myötä, joita hänellä oli tehtynä jo syksyn alussa – puoli vuotta Atlantiksen julkaisusta.
H: Keksin itselleni ryhmän hakusanoja. Ne ovat ”musta lippu”, ”rehellisyys”, ”itsekritiikki” ja ”hyökkäys poliisiasemalle”.
E: Ja ”alastomuus”, väitän. Alastomuudestakin olet kirjoittanut viesteissäsi. Olen nimittäin saanut satunnaisesti tekstiviestejä Antilta tulevasta levystä hieman reilun vuoden ajan ja säilyttänyt ne, jotta voisin aikanaan seurata kuinka tuleva levy muotoutui – kuten tällä hetkellä voin Atlantiksen kohdalla tehdä. Ja siitä levystäkään ei kyllä marraskuussa 2008 treeniksellä olisi uskonut tulevan sitä, mitä siitä tuli. Hyökkäys poliisiasemalle on varmasti yllätyshyökkäys itsellemmekin.
P: Jätän tulevan albumin tematiikan pohdinnan sanoittajalle ja siirryn suoraan leipälajiini musiikkiin. Pidän itseäni tuurisäveltäjänä – välillä menee puolikin vuotta ilman yhtään uutta musiikillista ideaa ja joskus ideoita tulee ryöppäyksittäin ja kokonaisia biisirunkoja voi syntyä yhden päivän aikana. Koko työskentelyä ohjaa kuitenkin inspiraatio. Olen todennut, että kun inspiraation hetki koittaa, siihen on tartuttava tai se menee ohi. Valitettavaa on, että se hetki voi tapahtua milloin ja missä vaan ja sen voi laukaista oikeastaan mikä tahansa ärsyke. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa myös ideoiden tallentamisen lähes missä vaan. Ja kun aika on sopiva ja sitä on riittävästi, palasten yhteenliittäminen voi alkaa. Ja tänä keväänä palaset ovatkin loksahtaneet paikoilleen. Jälleen kerran edessä on tavoite, jonka haluan saavuttaa ennen kuin lähtö koittaa. On uskomattoman hienoa, miten yhdessä tekemällä ideat ruokkivat toisiaan ja yksinkertaisista lähtökohdista voi kasvaa jotain suurta ja mahtavaa. Uusien biisien säveltäminen, sovittaminen ja treenaaminen ei ole vuosikausiin ollut yhtä hauskaa. Uskon vahvasti, että se kuuluu tulevalla levyllä. ”Kiitos kevät!
KOMMENTOI